Kohtaamisia.

Eipä tuolla anatomian opiskelulla NIIN kiire olisi, etteikö ehtisi osallistumaan kansainvälisyys-viikon luennoille. Eilinen päivä oli suurimmaksi osaksi VMP, mutta tänään sain ihan ajattelemisen aihetta.

Aamu alkoi alaraajan proteeseihin liittyvällä luennolla. Suurinta osaa asioista kuuntelin monttu auki ymmärtämättä sanaakaan (eikä se johtunut pelkästään siitä, että luento pidettiin englanniksi) mutta mielenkiinnolla. Uskomatonta, että teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että pystyään rakentamaan mekaaninen jalka, joka toimii lähes samalla tavalla kuin tavallinenkin. Luennon mielenkiintoisinta antia oli ehdottomasti kuitenkin nuori mies, joka esitteli meille oman "robottijalkansa". Hän käveli lähes normaalisti, pitkälahkeisten housujen läpi ei kiinnittäisi huomiota. Jos hän kävelisi kadulla vastaan, saattaisin ajatella hänellä olevan jotain kipua jalassa mutta proteesia tuskin osaisin arvata. Miehen asenne oli todella ihailtava, hän kulki ympyrää siinä salin keskellä kaikkien meidän pällisteltävänä ja vastasi rennosti kaikkiin kysymyksiin. Lopulta hän riisui housutkin pois, jotta näimme miten proteesi oli kinnitetty! Saimme myös nähdä, miten proteesi vaihdetaan.

Fysioterapia on kyllä ihmeellinen ala. Tuntuu että koko ajan tulee esille erityisaloja, joihin haluaisin erikoistua. Palovammapotilaat, rintasyöpäpotilaat, psykomotoriikka... Ja kuinka mielenkiintoista olisi työskennellä proteesien parissa! Proteesin kanssa elävät ihmiset (vai miten se pitäisi sanoa...) kuitenkin käyvät fysioterapiassa koko elämänsä ajan. Olisi todella mielenkiintoista kuntouttaa asiakasta, jolla on proteesi. Ja varmasti myös haastavaa! Eiväthän kaikki asiakkaat ole yhtä positiivisia kuin tämä nuori mies (joka btw oli viime viikolla hypännyt moottorikelkan kyydistä lumihankeen - se siitä liikuntarajoitteisuudesta) vaan on myös niitä, jotka eivät halua kuntoutua eivätkä suostu ottamaan apua vastaan. Mutta jollain kierolla tavalla haluaisin työskennellä juuri tällaisten asiakkaiden kanssa (proteesia tai ei). Auttaa niitä, jotka eivät halua apua, istuvat tuppisuuna eivätkä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön. Ehkäpä alalla kuin alalla, koen kutsumukseni olevan siellä "vaikeiden tapausten äärellä".

Lähdin illalla vielä ohjaamaan (vihdoin) step&body-tuntia Erälle. Yllättäen törmäsin pukkarissa yhteen meidän ohjaajista, jota olen kyllä sijaistanut mutta ei oltu aiemmin tavattu kasvokkain. Vaihdettiin ennen tuntia muutama sana ja tunnin jälkeen törmäsimme uudelleen. Jotenkin siinä yhtäkkiä vierähti melkein 40 minuuttia! Jotenkin tuli itselle vahva tunne siitä, että minun oli tarkoitus olla juuri tässä kohtaamisessa. En pitänyt kiirettä lähtemisen kanssa, vaikka toppatakissa tulikin koko ajan enemmän hiki. Joskus tulee vain sellaisia tosi voimakkaita tunteita, että tämä kohtaaminen on erityisen merkityksellinen. Vaikkei edes juteltu mitenkään kovin syvällisesti, mutta lähdimme molemmat kotiin hymyillen.

Jumppakohtaaminen ei ollut tänään omalta osaltani kovin hohdokas. Sain suunniteltua tunnin loppuun vasta tänään enkä jotenkin ehtinyt sisäistää, mitä olen menossa tekemään. Ärsyttää aina, kun en saa annettua itsestäni sitä kaikkea, mitä haluaisin (miten tuntuu, että olen jauhanut tätä samaa ennenkin...). Eipä sitten muuta kuin kynä käteen ja miettimään, mitä teen ensi kerralla toisin ja paremmin. Onneksi sain kuitenkin yhdeltä asiakkaalta hyvän palautteen, joten suunta on varmaan oikea.

Huomisen aamupumpin voimalla jaksan vielä tarttua anatomian kirjaan. Oi koita jo perjantai!