Tunnustan väriä.

En tiedä miten selittäisin tämän kaiken.

Viikonloppu vierähti Tampereella seurakuntien jalkapallon SM-kisoissa. Perinteisesti Suomenmestaruudesta on kisattu Savonlinnassa mutta tänä vuonna kilpailu oli erinäisistä siirretty Tampereelle. Jo ihan tästä syystä reissuun lähteminen tuntui erilaiselta kuin aikaisemmin. En ole varma, monennetko kisat olivat omalta osaltani, mutta tänä vuonna siirryin kentän puolelta kentän laidalle.

Savonlinnan reissuissa on aina ollut jotain ihmeellistä. Jotain sellaista, jota ei voi selittää, jos ei itse ole ollut sitä kokemassa. Tampere ei myöskään jäänyt kakkoseksi.

Kyse ei ole vain jalkapallosta. Kyse ei ole vain siitä, että joukko nuoria eri seurakunnista ympäri Suomea viettää viikonlopun yhdessä. Jotain suurempaa on aina ilmassa. Sen voi tuntea kun pysähtyy katselemaan pelejä, katselemaan ihmisiä, pysähtyy vain ja katsoo. Joku kirkas voima koskettaa sydäntä ja täyttää sen lämmöllä ja riemulla.

Christian Unitedissa on tapana kokoontua piiriin ennen pelien alkua ja lausua Herran siunaus. Joka kerta kun lausun tuon siunauksen - oli se missä tahansa - tunnen olevani siinä piirissä, nurmikko jalkojeni alla, yhdessä niiden toisten kanssa, joiden sisällä on sama väri kuin minulla. Itselleni tuo piiri merkitsee kaikkien kristittyjen yhteyttä, sitä etten pyydä siunausta vain itselleni ja siinä minua lähinnä oleville, vaan kaikille ihmisille maailmassa. Tuo piiri on voiman lähteeni, palaan siihen aina uudelleen ja uudelleen. Tuossa piirissä olen ensimmäistä kertaa kokenut Jumalan läsnäolon todella voimakkaana.

Tänä vuonna rukoilimme, että voisimme voittaa turnauksen. Eikä se tuntunut yhtään väärältä. Tuntui oikealta pyytää Jumalalta voittoa. Ja me voitimme! Kahdeksan vuoden jälkeen me todellakin voitimme, ansaitusti ja ehkä vähän ylivoimaisestikin. Joukkueen sisällä tuntui olevan joku erityinen voima, joka ohjasi peliä oikeaan suuntaan, antoi oikeanlaiset ratkaisut, syötöt ja maalit. Uskon sen johtuvan siitä, että emme tehneet asioita itsemme vuoksi, vaan Jumala oli kentällä ja kentän laidalla kanssamme. Pyytäkää, niin teille annetaan.

Viikonlopun voimin lähdin rohkein mielin maanantaihin, joka oli tähän astisen ohjaajanurani rankin: viisi tuntia yhden päivän aikana. Ajattelin, etten voi tehdä muuta kuin rukoilla ja luottaa siihen, että Jumala antaa minulle voiman koko päivään. Ja niin minä ohjasin kaikki tunnit aivan normaalisti, kokematta sen suurempaa rasitusta, kuin jos olisin ohjannut vain yhden tunnin. Illan viimeinen pumppi oli huikea kokemus, jossa näin asiakkaiden antavan kaikkensa, lisäävän painoja ja saavansa energiaa omasta ja muiden ympärilläolijoiden tekemisestä. Ja Pyhästä Hengestä, uskon niin.

Enkä minä ole voinut nyt muuta tehdä moneen päivään kuin kiittää, sillä sama voima on jatkunut ja jatkunut. Tämän aamun intervallibody oli yksi parhaista tunneistani koskaan. Tunsin vain kirkkauden sisälläni ja annoin mennä. Ja tunnin jälkeen sain aivan uskomattomat palautteet myös asiakkailta!

Niin. Jumala on vahvempi kuin yksikään ihminen. Mutta Jumalan avulla ei ole mitään, mitä ei voisi saavuttaa. Ja Jumala on kaikkialla, jopa jumppasalissa! Ei Jumala ole kaukana kenestäkään, vaan lähellä, niin lähellä että sitä on vaikea uskoa. Mikään ei ole niin hyvää kuin Jumalan läsnäolo. Kun sen on kerran kokenut, sitä janoaa lisää. Minä janoan joka päivä. Onneksi se malja on ylitsevuotavainen ja siitä riittää kaikille.

Same thing we believe in.

Sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa tänä vuonna potkimassa palloa Chrisun treeneissä. Seurakuntamme urheiluseura on siitä mainio, että talvella saa huitoa mailan kanssa sählypalloa ja kesäisin pääsee nurmelle juoksemaan pallon perässä. Heinäkuussa lähdetään perinteisiin seurakuntien jalkapallon Suomen mestaruus-kisoihin, jotka tosin perinteestä poiketen järjestetään tänä vuonna Savonlinnan sijasta Tampereella.

Vaikka pallon potkiminen onkin viime vuosina jäänyt melko vähälle, koen olevani sydämeltäni jalkapalloilija. Aloitin Puistolan Urheilijoissa yhdeksänvuotiaana ja vaikka en koskaan edustuskokoonpanoon päässytkään (enkä edes lähelle), on pallo jaloissa tuntunut aina omalta jutulta. Ehkä tuli myös teini-ikäisenä pysyttyä välillä poissa pahanteosta, kun oli pakko lähteä harkkoihin. Ja kyllä sitä on saanut aika mahtavia kokemuksia erilaisilla pelireissuilla vaikka ei paljon kauemmaksi länsinaapurista koskaan lähdettykään.

Chrisussa (Christian United) sain kuitenkin aivan uudenlaisen kokemuksen tästä joukkuelajien kuninkaasta. Chrisun tunnuslause nimittäin on "anna kaverin loistaa".  Pelaa aina niin, että teet kaverista sen tähden. Äkkiä minä sain onnistumisen kokemuksia enemmän, kuin koskaan aikaisemmin peliurallani. Tuolloin noin 15-vuotiaana joukkueemme oli juuri yhdistynyt toisen joukkueen kanssa ja treenaaminen oli tavoitteellisempaa kuin aiemmin. Peliaika oli omalla kohdallani huvennut todella pieneksi ja tiesin kyllä, ettei minun suhteeni elätelty kovinkaan suuria odotuksia. En siis ollut joukkueen kärkikastia. Mutta Chrisussa tunsin onnistuvani ja jopa kehittyväni pelaajana. Olin aikaisemmat vuodet pelannut puolustuksessa mutta nyt minut nostettiin keskikentän laidalle, jossa todella sain hyödyntää omia parhaita puoliani pelaajana: jaksan juosta, jaksan taistella pallosta ja useimmiten onnistuin antamaan myös ihan hyviä keskityksiä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin vain näköjään pelannut koko ikäni väärällä pelipaikalla. Tiedän, ettei laitalinkiksi ei laiteta joukkueen parhaita pelaajia Mutta olin onnellinen siitä, että viimein löysin pelipaikan, joka sopi minulle kuin nakutettu.

Chrisussa pelataan sekajoukkueilla. Tyttöjä on usein näkynyt varsinkin jalkapallopeleissä vähemmän, mutta pojat ovat ottaneet tytöt aina hyvin vastaan. Chrisu on myös harvoja seurakuntajoukkueita, joissa tytöt todella pääsevät pelaamaan. Muistan eräänä vuonna Savonlinnassa yhden toisen joukkueen pelaajan sanoneen, etteivät he ottaneet tyttöjä mukaan, koska tulivat voittamaan. No, me voitimme sinä vuonna koko turnauksen.

Uskon Christian Unitedin vetovoiman perustuvan juuri siihen, että siellä jokainen saa tuoda omat parhaat puolensa pelikentälle. Vaikka meillä käy pelaamassa ihmisiä maajoukkuetasolta asti, kaikki ovat kentällä samalla viivalla. Ja aina tehdään tilaa sille, että kaveri onnistuu. On ihanaa huomata, että tämä mentaliteetti on säilynyt jo kymmenen vuoden ajan. Luulen, että tuo periaate on myös se, joka tuo ihmiset aina uudestaan ja uudestaan Chrisun piiriin. Se on se maan suola.