Muistan yhden elokuvan, jossa päähenkilö kertoo katsovansa aina sulhasen kasvoja, kun morsian kävelee kohti alttaria. Sulhasen ilmeessä on hänen mukaansa jotain ihan erityistä onnea. Kun eilen katsoin ystävääni kulkemassa alttarille isänsä käsipuolessa, näin hänen hymyssään jotain erityistä.
Uskon siinä onnessa olevan jotain sellaista, mitä ihmiset eivät ainoastaan keskenään pysty luomaan.
Mielestäni ystäväni kiteytti tämän erityisen onnen osuvasti: "rakkaus on kolmen kimppa = sinä, minä ja Jumala." Oman kömpelön teologiani mukaan jos Jumala on rakkaus, luonnollisesti siellä missä rakkaus syttyy kahden ihmisen välille, on myös Jumala. Jumalaa ei voi erottaa rakkaudesta . Joskus näköjään kannattaa lukea ajatuksella niitä tenttikirjojakin, sillä yksi lempiajatelmistani on kirkkoisä Augustinuksen: "sillä ystävyys ei ole todellista, jollet Sinä solmi sitä niitten välille, jotka rakkauden sitein riippuvat Sinussa kiinni".
Kun kihlauduimme R:n kanssa, sovimme hääpäivän puolentoista vuoden päähän. Eräs tuttavani lähes kauhisteli asiaa, sillä miten sitä uskaltaa luottaa, että on niin pitkän ajan päästä edes yhdessä. Niin. Mistä sitä tietää, että haluaa olla toisen kanssa aina? Minä uskon siihen, että jos Jumala on lahjoittanut rakkauden kahden ihmisen välille, sen tietää. Se tuntuu erilaiselta. Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun olen rakastunut. Eikä edes toinen. Mutta nyt se tuntuu oikealta. Olen seurustelumme alusta asti tiennyt, että haluan sitoutua tähän mieheen. Uskon sen johtuvan juuri siitä, että Jumala on niin tahtonut. Siksi myös avioliitto tuntuu niin merkittävältä asialta. Tottakai on ihanaa ajatella hääpäivää ja kaikkea siihen liittyvää hössötystäkin, mutta tärkeimpänä pidän sitä, että minä ja R saamme solmia avioliiton Jumalan kasvojen edessä ja pyytää sille siunausta. Ruudolfin sanoin: "tuntuu niin oudolt tehdä oikein kun on niin monta kertaa tehny väärin".
Eilen(kin) vihkimisen yhteydessä pappi muistutti siitä, ettei hääparilta kysytä "rakastatko?" vaan "tahdotko?". Ei parisuhde ole aina pelkkää hattarasuklaajäätelöä, sen varmasti jokainen voi allekirjoittaa. Ajattelen kuitenkin, että on helpottavaa tietää, ettei sen tarvitsekaan olla. Joka päivä ei tarvitse olla vaaleanpunaista ruusu-unelmaa. Voin luottaa siihen, että Jumalan rakkaus kantaa suhdettamme niinä päivinä, kun kiukuttaa niin paljon että on pakko istua eri päissä sohvaa.
Kristittynä elämisen koko ydin on rakkaus: rakkaus itseen, rakkaus lähimmäiseen ja rakkaus Jumalaan. Ja kun itsessä on rakkaus, ei Jumalakaan ole silloin kaukana.
"Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti