Mielen temppeli.

Jumppaohjaamisen myötä olen jo aikoja sitten tajunnut sen, etten huolla kehoani tarpeeksi. Välipäivät jaksan kyllä pitää mutta esimerkiksi venyttelyt jää aina niihin tunnin lopuksi tehtäviin lyhyisiin palautteluihin. Kesällä päätettiin R:n kanssa, että nyt venytellään joka ilta edes se kymmenen minuuttia. Meni ehkä viikko ja se jäi. Miksi?
Olen miettinyt asiaa monta kertaa enkä ole keksinyt hyvää syytä. Kuinka vaikeaa voi olla television katselun ohella tehdä ne muutamat venytykset ja vaikka vähän ylimääräistäkin?! Jos nyt rehellisesti katson itseäni ulkopuolelta en voi kuin heristää sormea. Shame on me.
Kehonhuollon tarpeellisuus alkoi toden teolla tykyttää takaraivossa keväällä kun kävin jalkaterapeutin vastaanotolla. Pakko alkaa pitämään huolta omasta kropasta eikä päästä esimerkiksi jalkoja niin huonoon kuntoon, että kävelykin tekee kipeää. Penikkavaivoista pääsin onneksi ainakin toistaiseksi, mutta muu keho kaipaa todellista huoltoa.

Niinpä nyt juhlallisesti maanantain kunniaksi päätin, että vähintään kerran viikossa on pyhitettävä tunti kehonhuollolle. Ja minä oikeasti aloitin tänään! Keskipäivällä lampsin Erän tatamille eläkeläismummojen kanssa pilates-tunnille. Ja ne mummot oli paljon parempia siellä tunnilla! Tiedän, ettei pilates nyt välttämättä ole pelkkää kehonhuoltoa, mutta tällaiselle maksimisykenarkkarille aivan tarpeeksi rentouttavaa. Pariin kertaan meinasin nukahtaakin siinä lattialla makoillessani :D

Ansku on mielestäni varsin ansiokkaasti pohtinut (useamminkn) sitä, miten olisi hyvä oppia elämään hetkessä ja soveltaa tätä ajatusta myös treenaamiseen. Aiemmin olen ajatellut että joo joo, kyllähän minä kroppani tunnen ja miltä siinä tuntuu treenin aikana. Tänään kuitenkin ajattelen kopanneeni jotain tuosta Anskun ajatuksesta. Parin lyhyen hetken ajan siinä pilates-tunnilla hengitellessäni ja jännittäessä vatsalihaksia koin jotenkin uudella tavalla oman kehon. Tuntui siltä, kuin mieli ja kroppa olisivat olleet enemmän yhteydessä. (Pieni hihhuli minussa voisi melkein kutsua tätä jopa uskonnolliseksi kokemukseksi ;) Ja juuri kun olin jotenkin pääsemässä sisään siihen fiilikseen, se meni ohi. Mutta tuon tunteen jälkeen olen jotenkin entistä varmempi siitä, että haluan pitää huolta omasta kropasta mutta myös mielestä. En tiedä tuleeko minusta koskaan huippu pilatesosaajaa tai joogia, mutta luulen että tuonkaltaisilla tunneilla olisi omaan hyvinvointiini merkittävä vaikutus. Tänään koko loppupäivä menikin jotenkin euforisessa tilassa eikä kiljuvat sählykerholaisetkaan koetelleet hermojani yhtään niin paljon kuin yleensä ;)

Myöhemmin päivällä tehtiin vielä tiedekuntayhdistyksen kanssa reilun kuuden kilometrin kävelylenkki keskustassa. Tällainenkin on minulle jotenkin vähän outoa ja erilaista! Siis että voi keskittyä vain katselemaan maisemia ja juttelemaan kaverin kanssa niitä näitä.  Kyllähän sitä tulee koiran kanssa käveltyä päivittäin (eikä useinkaan edes yksin) mutta en vain ole osannut kiinnittää asiaan huomiota. Tuntuu että tänään omat silmät on auenneet katsomaan asioita ihan uudella tavalla. Kroppa on kyllä huutanut tällaista jo pidempäänkin, nyt taitaa olla aika vastata.