Yksinkertaisesti rakastan kotona olemista. Tykkään kaikenlaisista kotihommista: ruoanlaitosta, pyykinpesusta, kaappien järjestelystä (imuroimista kyllä inhoan)... Rakastan lauantai-iltoja, kun koti on siisti, päivällä on saanut puuhata jotain mukavaa ja itse laitetun päivällisen jälkeen saa istahtaa punaviinilasin kanssa sohvalle katselemaan elokuvaa. Sunnuntaiaamujen hidasta brunssia Hesarin parissa ei myöskään voita mikään. Aika keski-ikäistä ehkä?
Arkipäivät kuluvat vain kovin nopeasti. Usein saa olla aamusta iltaan juoksemassa paikasta toiseen, seurakuntatalolta jumppasalille ja joskus vielä takaisinkin. Jumppaopeilun huono puoli on se, että työt painottuvat melkein aina sinne virastoaikojen ulkopuolelle. Seurakuntatyössä varjopuolet ovat samat, kun työaikaa ei ole. Koko kevään olin viikolla aina seitsemään tai kahdeksaan asti töissä, kun kerhotoiminta alkaa vasta iltapäivällä. Enkä kitise, on kiva kun voi itse valita ja vaikuttaa milloin ja mitä töitä tekee. Se vain tekee vapaa-ajasta entistäkin arvokkaampaa.
Vaikka odotankin kesän vaellusrippikoulua, en silti ollut kovin innoissani viikonlopun harjoitusvaelluksesta. Huhtikuun lopun jälkeen ei ole ollut juurikaan viikonloppuja, kun olisin vain saanut löhöillä kotona lauantai-iltana. Tietenkin on kiva käydä juhlissa, mutta tämän kotikissan sydäntä kaihertaa koti-ikävä kun peräkkäsiä poissaoloja kotisohvalta kertyy liian monta. Oman sohvannurkkani kuva mielessä heitin lauantaiaamuna rinkan selkään ja suuntasin rippikouluryhmän kanssa Nuuksioon suorittamaan noin 10 kilometrin harjoitusvaellusta. Heinäkuussa edessämme on neljän päivän ja 55 kilometrin vaellus Hetta-Pallaksella, joten oli hyvinkin suositeltavaa, että vaelluskenkiä, rinkan kantamista ja teltan pystyttämistä pääsee harjoittelemaan jo vähän etukäteen, varsinkin kun suurimmalla osalla koko ryhmästämme (minä mukaanluettuna) ei ole kokemusta vaeltamisesta.
Onneksi minivaellus osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi eikä pelkästään riparilaistemme puolesta. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin ja luottavaisin mielin voi alkaa jo odottaa heinäkuun todellista koitosta. Minut kuitenkin yllätti se, miten rentouttavaksi viikonlopun retken koin. Oli ihanaa keitellä pastaa trangialla ja vähän taistella teltan kanssa. Tunsin olevani siellä omassa "erityisessä paikassani", jossa voin pysähtyä ja keskittyä vain siihen asiaan, jota olen tekemässä. Illalla kiipesin kalliolta alas rantaan ja pesin jalkojani viileässä vedessä. Miten ihanalta voikaan maailman yksinkertaisin asia! Juuri tätä olin ehkä tietämättänikin kaivannut: pienten asioiden äärelle pysähtymistä. Teltassa uni maistui ja kotisohvalle palasi onnellinen vaeltaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti