Viimeistä kertaa, miehet!

Tällä kertaa Satujen Saaren portit aukenivat minulle todella viimeistä kertaa, kun lähdin palauttamaan sotilaspapilta lainaamiani gradukirjoja. Vaikka kotiutumisesta on lähes kaksi vuotta aikaa, tunnustan, että tuskin kuluu päivääkään, etten miettisi niitä 362 päivää, jotka vietin armeijan vihreissä. Tuo vuosi jätti minuun mielettömän ison jäljen, eikä ainoastaan sen vuoksi että sain ampua metikköön vähän pienempää ja isompaa murkulaa.  

Jollain tapaa ärsyttää olla se tyttö, joka kävi intin. Mietin, olettavatko ihmiset minun aina haluavan puhuvan inttijuttuja. Aika harvoin enää kerronkaan uusille tuttavuuksille, missä välivuoteni vietin. Tietysti olen myös ylpeä itsestäni, mutta en haluaisi ihmisten arvostelevan minua vain sen perusteella, että olen käynyt armeijan. En myöskään halua, että ihmisillä on jokin tietty ennakko-oletus siitä millainen olen, koska olen käynyt armeijan. 

On vaikea jakaa ajatuksia siitä, millaista armeijassa oli. En halua ihmisten luulevan, että jotenkin kehuskelisin sillä. En jaksa muistella kuinka monta kilometriä olen raahannut erinäisiä turhia (ja tarpeellisia) tavaroita ympäri metsää. Sen sijaan haluaisin muistaa sen, miten intissä ja etenkin leireillä osasi elää hetkessä. Vaikka lomia odotti aina kuin kuuta nousevaa, metsässä ei ollut aikaa miettiä kuin sitä, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Osasin paljon paremmin olla onnellinen hyvin pienistä asioista kuin nyt. Ja kun osasi olla onnellinen pienistä asioista, isommat asiat tuntuivat vielä paremmilta. Nuo metsäleirit ovat minun "erityinen paikkani", joihin palaan mielessäni silloin, kun elämässä tuntuu olevan liikaa kiireitä. Onnen hetkiä olivat ne, kun jalassa oli kuivat sukat, oli saanut nukkua viisi tuntia putkeen ja aamupalaksi oli kaurapuuroa ainaisten paahtosämpylöiden sijasta. Toivon tavoittavani noista muistoista jotain tähän päivään, että muistaisin elämässä olevan muutakin kuin kiireet.

Otti yllättävän koville ajaa portista ulos. Tunsin kuinka syke nousi ja kädet vähän hikosivat. Ehkä vähän pelkäsin kyyneleitäkin. Mutta kun puomi aukesi, tunsinkin syvää iloa. Muistin nimittäin sen hetken, kun heinäkuussa 2010 juoksimme portista ulos ja puhaltelimme iloisesti nollia. Siksi minunkin oli pakko laittaa radio lujempaa ja myöntää olevani kaikista onnellisin siitä, että todellinen elämä ja onni on porttien ulkopuolella.