Kutsumus (kadoksissa?)

Tänään oli tämän kuukauden Valon messu ja itselläni oli nakkina "saarnavuoro" (joka tosin jaettiin kahden kaverin kanssa).  Messun aiheena oli kutsumus ja se sopi kyllä omalle kohdalleni paremmin kuin hyvin. Omaa kutsumusta ja tulevaisuutta kun on viime aikoina tullut mietittyä nimittäin todella paljon.

Nimittäin: torstaina postiluukusta kolahti kutsu pääsykokeisiin Metropoliaan, alana fysioterapia. Olen miettinyt tuota tulevaisuuden vaihtoehtoa nyt noin vuoden ja viime talvena ystäväni R:n päästyä sisälle ala on tuntunut entistä houkuttelevammalta. Ohjaamisen myötä ihmisen fyysinen puoli on alkanut kiinnostaa entistä enemmän ja fysioterapia tuntuu sellaiselta alalta, johon voisi hyvin yhdistää liikunta-alaa muutenkin (esimerkiksi yhdistettynä fysioterapeutti ja PT tuntuu todella mielenkiintoiselta!). Erityisesti minua kiinnostaa vanhusfysioterapia. Tiedän, että Helsingissä fysioterapiaan on todella vaikeaa päästä (varsinkin kun nyt keväällä ei ala edes jalkaterapian ohjelmaa), mutta joku sinne kuitenkin pääsee ;) Tosipaikka on ensi viikon maanantaina ja sitä ennen pitäisi kirjoittaa vielä ennakkotehtävä (mm. miksi haen juuri nyt, miksi fysioterapia, minkälainen opiskelija olen...) ja kaikki tiivistettynä A4-sivulle. Opiskelijauransa teologisessa viettäneelle todella haastava tehtävä!

Totaalinen alan vaihto ei ole mikään helppo juttu. En ole lukioikäisestä asti voinut kuvitella työskenteleväni missään muualla kuin seurakunnassa. Sitä kohti olen porskuttanut koko yliopistoajan ja nyt kun se olisi lähellä, tulee seinä vastaan. En olekaan enää varma, mihin haluan suuntautua. Ohjaamisen myötä uudella tavalla tutuksi tullut liikuntamaailma on syönyt minut täysin. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin tehdä liikunta-alalla töitä koko elämäni. On kuitenkin jo jonkin aikaa siitä, kun viimeksi on tuntunut siltä että kutsumustehtäväni olisi seurakunnassa. Tuntuu, etten ole ollenkaan valmis siihen. Kun tänään aamulla puin Malmin kirkossa alban päälleni ja lähdin avustamaan messuun, hetken aikaa tuntui siltä, että olen oikeassa paikassa. Jotenkin se tunne vain katosi kuitenkin. Illalla taas Valon messussa istuessani penkissä, tuntui paljon oikeammalta. Voisinko tosiaan olla Kristuksen palvelija muutenkin kuin seurakunnassa työskentelemällä? Ajattelen, että kutsumus tarkoittaa sellaista tehtävää, jossa saamme jakaa omista lahjoistamme muille. Ohjatessani jumppaa tunnen todellakin toteuttavani tätä tehtävää! Saan jakaa (liikunnan) iloa muille ihmisille. Fysioterapeuttina ajattelen voivani parantaa vanhusten elämänlaatua kuntouttavan fysioterapian kautta. Mistä siis tiedän, mikä suunta on oikea? Entä jos parin vuoden päästä tuntuukin oikeammalta kiivetä saarnastuoliin, mutta työtä on mahdotonta saada, kun en heti valmistuttuani sitä hakenut vaan lähdin opiskelemaan aivan toisaalle?

Yksi kutsumuksistani: Fallen Between :) Alettin taas treenata pitkän tauon jälkeen!

Ei kai tässä auta muuta, kuin todella luottaa vain siihen korkeimpaan käteen.

Huomiselle on luvassa taas uusia haasteita: lupauduin tuuraamaan Erälle ball&body-tuntia. Omat kokemukseni fitnesspallon kanssa treenaamisesta ovat todella vähäiset, mutta pomoni sanoi luottavansa ammattitaitooni. Suunnittelin tunnille nyt liikkeitä, jotka ainakin luulen tekeväni oikein. Ainoa ongelma on, etten tiedä, kuinka pitkään mitäkin liikettä pitäisi tehdä. Esimerkiksi kuinka monta toistoa yhden jalan kyykkyä jaksaa tehdä pallon päältä? Täytyy ehkä kaapata toimistolta hankkimani jumppapallo iltapäiväksi kotiin ja vähän kokeilla :)