Blogihiljaisuuden jälkeen.

Blogi on viettänyt jälleen hiljaiseloa reilun kuukauden.
Se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Kirjoitettavaa ei ehkä ole vain ollut niistä asioista, kuin ennen.

Papin työ on vienyt minut lähes kokonaan. Mutta rakastan työtäni. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani niin oikeassa paikassa kuin nyt. Olen onnellinen että olen myös epäillyt tätä ammatinvalintaa, sillä sitä tarkemmin olen sitä pystynyt tarkastelemaan. En tunne epäilleeni turhaan, en häpeile sitä että epäilin. Uskon, että sillä kaikella oli tarkoituksensa, jotta nyt voisin todella tuntea olevani oikealla suunnalla. En tiedä mitä heinäkuun jälkeen tapahtuu mutta uskon, että minut johdatetaan paikkaan, johon kuulun.

Jumppaohjaaminen ja työajaton työ eivät sovi kovin hyvin yhteen. Keväällä pidän vain maanantain tuntini, olen lupautunut puolittamaan lauantaita ja tekemään silloin tällöin sunnuntaitunteja mutta aika näyttää miten paljon jaksan. Vapaapäivät haluan omistaa itselleni, päättää itse treenaanko vai enkö. Annanko itsestäni mitään kenellekään vai en.

Tunnen oivaltaneeni myös jotain siitä, mikä on todella tärkeää. En halua enää menettää yhtäkään hetkeä sen vuoksi, että olen lupautunut pitämään jumppatuntia. Elämässäni on jotain todella paljon arvokkaampaa.

En tiedä kuinka paljon kirjoitan blogia tulevaisuudessa. Haluaisin kirjoittaa usein. Mutta aihepiiri tulee varmasti muuttumaan. Olen aloittanut Raamatunlukusuunnitelman vuodeksi ja siitä heränneitä ajatuksia haluaisin jakaa enemmänkin. Tai sitten päädyn jälleen kirjoittamaan jostain ihan muusta. Edelleen huomaan kritisoivani itseäni ja miettiväni liikaa, mitä kirjoitan. Kun aloitin tämän blogin, tavoitteeni oli kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Ehkä vihdoin saisin siitä ajatuksesta kiinni.

Luopumisia.

Onko tosiaan kulunut melkein kuukausi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut?!

Marraskuu on mennyt sumussa. Olen reissannut niin henkisesti kuin fyysisestikin seurakunnan, koulun ja jumppasalien välillä ja yrittänyt valmistautua siihen, mitä on tulossa. Tällä viikolla aloitin virallisesti, virkamääräyksen mukaisesti työt.

Olen paljon pohtinut sitä, mistä olen luopumassa. Vaikka ehdin opiskella fysioterapiaa vain lyhyen hetken (ja loppusyksyn olin rehellisesti enemmän paikalla kuin läsnä), ehdin kuitenkin kiintyä johonkin ja joihinkin. On vähän vaikeaakin ajatella, että minä lähden nyt eri suuntaan (ainakin hetkeksi) kuin terapeuttiystäväni. Jos tarkastelen itseäni, tunnistan että kaipaan enemmän ihmisiä jotka jätän taakseni kuin niinkään opiskelua. Jotkut ihmiset vain jättävät jäljen, vaikka heidän kanssaan jakaisi vain pienen hetken.

Sekalaisin tuntein olen myös luopunut suurimmasta osasta jumppatunneistanikin. Viranhaltijana tarvitsen sivutoimiluvan toisen työn harjoittamiseen ja esimiehen kanssa sovittiin, että hoidan jumpat vapaapäivinä. Toisaalta olen onnellinen ja vähän hämillänikin siitä, mitä teen kaikella vapaa-ajalla (onko papeilla sellaista?!). Toisaalta olen surullinen siitä, että ohjaaminen jää niin vähälle ja joudun jättämään jotkut suosikkitunneistani kokonaan pois. Tuntuu vähän jopa siltä, että petän osan asiakkaistakin, ainakin ne, jotka ovat pitkään käyneet tunneillani. Tilannetta on onneksi helpottanut vähän se, että olen nyt syksyn aikana joutunut hankkimaan töiden ja ordinaatiovalmennuksen vuoksi sijaisia ja tunteja on ollut vähemmän. Ja kyllä tämä (melkein)pappeilukin on sellaista työtä, että antaa itsestään  koko ajan hurjan paljon. Myönnän, että tänään kahden koulun adventtikirkon jälkeen piti hetki taistella itsensä kanssa, jotta sain koottua itseni sinne jumppasalin eteen.

"Jumala, sinä olet unelma ja rauha."
Pienen pojan rukous pysäytti tänään adventtikirkossa. Voiko sitä enää paremmin sanoa? Jumala on unelma, Hänessä tulevat todeksi kaikki haaveemme. Hänessä me saamme rauhan. Jumala on tehnyt tämän polun minulle ja miten monta unelmaa onkaan jo saanut toteutua! Olen kiitollinen, että olen saanut tehdä niin paljon itselleni tärkeitä asioita ja että Jumala on käyttänyt minua eri tehtävissä. Uskon, että nautin ohjaamisesta ja seurakuntatyöstä juuri siksi niin paljon, koska minut on kutsuttu niihin tehtäviin. En minä koskaan mene töihini vain omin avuin, minulla on tukenani Kaikkeuden Kuningas. Onko siis mitään, mihin en pystyisi?

Being there before anyone else.

Kuva.

Lauantai-aamu on aina hiljainen, kun kävelen kotoa Erälle. Edes matkani varrella olevassa leikkipuistossa on harvoin perheitä vielä yhdeksän jälkeen. Ainoastaan kamppailujaosto on aloittanut treenit ennen lauantain ensimmäistä jumppaa.

Niin, minä olen siellä ennen muita. Minä laitan salin valot päälle, laitan virrat soittimeen. Hassua löytää tästä mitään runollista, mutta jokin taika siinä on, kun noin kello 9.17 saavun työpaikalle. Koska vain kymmenen minuutin päästä olen valmis painamaan play-nappia ja saan olla treenaamassa niiden reippaiden kanssa, jotka haluavat aloittaa viikonloppunsa hikoilemalla. Rakastan sitä hetkeä, kun kaikki on vielä hiljaista. Ja äkkiä musiikki alkaa soida.

Saman tekee pappi aina sunnuntaisin. Astuu tyhjään kirkkosaliin ennen kuin jumalanpalvelus alkaa. Ehkä suntio on tullut vielä aikaisemmin ja sytyttänyt valot. Sitten kellot soivat, kutsuvat ihmisiä kirkkoon. Se on se sama hetki, kun on vielä hiljaista ja äkkiä kanttori aloittaa virren.

Ei tämä ole vain työ.

Change is gonna come.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa muutaman viikon. Backstagella on tapahtunut sinä aikana aivan uskomattoman paljon.

Ainakin niin kauan kun olen tätä blogia pitänyt, olen pohtinut sitä, mihin suuntaan olen elämässäni menossa. Valmistuttuani teologian maisteriksi olin edelleen aivan ymmälläni siitä, mitä haluaisin isona tehdä. Olen pallotellut edestakaisin fysioterapian, liikunta-alan ja seurakuntatyön välillä. Olen etsinyt kutsumustani jumppasaleista, Viertotien käytännön luokista ja kirkon alttarilta. Ja joka päivä rukoillut, että löytäisin sen oman paikkani.

Kun viimein siirryin ainaisesta pyytämisestä kiittämiseen, löysin jotain ihmeellistä.

Koen, että Jumala on aina toiminut elämässäni voimakkaasti. Johdattanut väkevällä kädellä niin kuin Israelin kansaakin. Niin kuin aina ennenkin, etsimäni löytyi luottamuksesta. Kun lakkasin murehtimasta suuntaa, löysin kaiken siitäm missä juuri olinkin. Piti vain uskaltaa luottaa siihen, että tämä virta kannattelee.  Minä sain vokaation seurakuntaan ja joulukuussa minut vihitään papiksi. Eikä mikään ole koskaan tuntunut yhtä oikealta. Koen, että tämä paikka on juuri minulle tarkoitettu, juuri tämä tehtävä on minua varten.

Kuva.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut pohtia kutsumustani ja kokeilla, mistä sen voisin löytää. Olen iloinen, että uskalsin arvioida kriittisesti sitä, mitä olin pitänyt niin itsestäänselvänä. Minähän olen aina halunnut olla pappi. Ehkä en ollut uskaltanut edes ajatella voivani olla jotain muuta? Nyt tiedän, että haluan toimia Jumalan käsinä tässä maailmassa seurakuntatyön kautta. Ja siinä sivussa myös jumppasalien.

Kuva.

Tuntuu, että olen kasvanut viimeisen kuukauden aikana aivan suunnattoman paljon. Olen löytänyt sisältäni rauhan, jollaista en ole ennen kokenut. Vaikka olenkin luonteeltani missämissämennäänjo-tyyppiä, en ole koskaan kokenut itseäni yhtä rauhalliseksi kuin nyt. Jalat voivat olla levottomat mutta sydän on tyyni. Tiedän, ettei täällä kukaan tule ihmiselämän aikana valmiiksi (varsinkaan pappina) ja nöyränä lähdenkin kohti sitä, mikä on edessä. Mutta en pelkää ollenkaan.

"Älä sano, että olet nuori,
vaan mene, minne ikinä sinut lähetän,
ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua.
Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua."

You´ll always have my heart.

Jatkan vielä vähän viikonlopusta ja sunnuntain tunnelmista. Sunnuntaina osallistuin siis Bodypump 89-videon kuvauksiin. Mahdollisuus olisi ollut osallistua vaikka kuinka moneen muuhunkin kuvaukseen ja vaikka lauantaina sitä vielä harkitsinkin, kroppa ei olisi kyllä jaksanut enempää. Vaikka himmailin painojen kanssa, nautin sitäkin enemmän tunnelmasta jonka täpötäysi Globen-halli ja lajille omistautuneet pumppaajat saivat aikaan.

Hehe, kuvien ottaminenhan oli kielletty ;)

Mitäpä osaisin sanoa keväällä lanseerattavasta ohjelmasta? Absolutely stunning! Tuntuu siltä, että Bodypump kehittyy koko ajan (tätähän on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa) eikä loppua näy. Ohjelma ohjelmalta mennään haastavampaan suuntaan mutta se on ehdottomasti vain hyvästä. Kun vielä pari vuotta sitten tuntui siltä, että mennään koreografia edellä, nyt suunta on todella muuttunut. Tykkään erityisesti siitä, että keskitytään isojen lihasten ja lihasryhmien treenaamiseen, tehdään kunnon painoilla ja intensiivisesti. Sen lisäksi 89:ssä on musiikit täysin kohdillaan. En jaksaisi odottaa kevääseen mutta onneksi on numero 88 vielä välissä, josta varmasti löytyy omat haasteensa.

Sunnuntain yksi puhuttelevimmista jutuista oli se, kun itse Philip Mills nousi lavalle ja halusi osoittaa kiitoksen erityisesti Les Mills-ohjaajille videon muodossa. Video pyöri hallissa jo lauantaina mutta nyt siihen kuvattiin vielä loppuun tuhannet pumppaajat hurraamassa ja taputtamassa. Videolla kiitettiin monista sellaisista asioista, jotka ainakin omaan sydämeeni kolahtivat. Tuntui hyvältä saada kiitosta, vaikka tätä työtä teenkin puhtaasti rakkaudesta lajiin. Videolla kiitettiin esimerkiksi siitä, että ohjaajat laittavat usein muiden treenin oman treeninsä edelle, ovat paikalla paljon ennen muita, uskovat sinuun silloin kuin et ehkä itse usko. So true. Mutta juuri näiden asioiden takia rakastan tätä työtä niin paljon. Voin antaa muille enemmän, voin saada ihmiset ylittämään itsensä, voin saada ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ja ennen kaikkea voin saada ihmiset rakastamaan itseään enemmän juuri sellaisina kuin ovat. 

Ja sitten, miten ihanaa oli palata tällaisen viikonlopun jälkeen Viikin pieneen jumppasaliin! Totuus on kuitenkin se, että fitness magic ei tapahdu ainoastaan isoilla, huippuhienoilla saleilla uusimpien välineiden saattelemana vaan myös täällä Helsinkiläisen koulun liikuntasalissa, vanhoilla pumppitangoilla ja tavallisten asiakkaiden keskellä, jotka ovat tulleet paikalle tänäkin maanantai-iltana. Ja se jos mikä on huikeaa! Se, että riippumatta maasta, kellonajasta, välineistä, ulkonäöstä tai mistä muusta syystä tahansa, fitness magic voi saavuttaa ihan jokaisen. Niin saavutettiin tälläkin viikolla, ihanien viikkiläisten kanssa <3 Maanantain pumppi on tämän vuoden aikana muodostunut itselleni jotenkin erityisen rakkaaksi tunniksi ja aina kun nappaan laukun matkaan ja nousen bussiin, en melkein jaksa odottaa että pääsen perille. Kyllä kiitos kuuluu myös siis niille pumppaajille, jotka viikosta ja vuodesta toiseen käyvät tunneilla. Koska ilman asiakkaita ei olisi tuntejakaan!

Speaking of which, oma salitreeni odottaa vielä ennen illan Step&Body-tuntia Erällä. 

One tribe!

Mitä odotuksia itselläni ikinä olikaan Super Saturdayta kohtaan ne kaikki ylittyivät ainakin satakertaisesti! Osallistuin lauantaina kaikille suunnittelemilleni tunneille ja olisi niin paljon kerrottavaa enkä oikein tiedä mistä aloittaa! :)

Olin lauantaina Globenilla jo puoli kymmenen aikaan jolloin edellinen pumppitunti oli jo täydessä vauhdissa. Päivän ensimmäiseen pumppiin olisi voinut osallistua kisaamaan siitä, kuka on vahvin Bodypump-ohjaaja (ei ehkä ihan olisi omat rahkeet riittänyt...), mutta myös normaalit pumppaajat pääsivät osallistumaan tunnille. Jäin katselemaan Annexet-hallin reunalle tunnin kulkua ja yhtäkkiä yksi pumppaajista kysyi, haluaisinko hänen paikkansa koska halusi itse lähteä ottamaan valokuvia (?!).  Niinpä minut imaistiin mukaan treeniin jo edellisen tunnin askelkyykky-biisin kohdalla ja sain kokea nuo hapotukset kahteen otteeseen saman päivän aikana. Olin kerran aikaisemmin jatkarissa siis tehnyt tämän ohjelman eivätkä nuo askelkyykyt tosiaan olleet yhtään sen kevyemmät vieläkään! Pääsin myös nauttimaan Glenin ohjaamistaidoista, sillä hän ohjasi tuota ensimmäistä pumppia. Toisella tunnilla oli mukana ohjaamassa Susanna Varsanpää, joka myös piti oman peruskoulutukseni viime kesänä. Huikeaa nähdä suomalaisedustusta lavalla tuhansien pumppaajien edessä ja vielä huikeampaa kun kaikki muutkin ohjaajat osaavat hommansa ja yhdessä luovat tunnille todellisen fitness magicin.

Olin aivan haltioissani tunnin jälkeen! Juuri tällaista fiilistä rakastan Les Mills- ja Bodypump-tunneilla! Kun ohjaaja saa jokaisen osallistujan ylittämään itsensä, kun tuntuu siltä että kaikki tuhat (riittääkö edes?!) pumppaajaa tekevät yhdessä ja että jokainen vieruskaverin tekemä kyykky saa itsensäkin kyykkäämään enemmän. Tätä haluaisin itsekin tuoda tunneilleni, sitä tunnetta kun antaa itsestään kaikkensa ja saa sen avulla myös kaverin tekemään enemmän.

Pumpin jälkeen alkoi Bodystep, jota olin odottanut paljon koska en ollut aikaisemmin tunnilla käynyt. Rehellisesti sanottuna tunti oli vähän pettymys, vaikka ohjaajat osasivat tälläkin kertaa hommansa ja olivat todella energisiä ja kannustavia. Ehkä olen tottunut vähän haastavampiin koreografioihin intervallistepissä mutta tunti tuntui melko tylsältä. Äänentoistossa tuntui olevan myös jotain vikaa, sillä musiikista ei kuulunut juuri mitään muuta kuin pelkkä taustajumputus.

Bodystepistä juoksin suoraan hakemaan lounasta ja Hovet-halliin, jossa alkoi Sh´bam. Kuten olen jo aikaisemminkin todennut, olen Kanki Kaikkosen jälkeen ehkä surkein tanssija koko Suomessa mutta Sh´bamista olen vähän innostunut (kiitos ystäväni Iinan, joka on ihanalla ohjaustyylillään saanut jopa minut uskomaan omiin tanssitaitoihin). En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta bämi oli pumpin ohella päivän kohokohta! Ohjaajana Rachael oli ilmiömäinen ja sai todella koko muun ohjaajaporukan kanssa aikaiseksi tuhannen ihmisen bileet! Jossain kohtaa tuntui niin hyvältä antaa vain musiikin viedä eteenpäin että melkein silmäkulmakin kostui. Tunsin päässeeni todellakin Sh´bamin ytimeen come as you are, leave as a star.

Bämin jälkeen päivä jatkui Bodycombatilla. Halliin virtasi varmaan saman verran lisää porukkaa kuin siellä jo valmiiksi oli ja kun tunti alkoi, huomasin todella valinneeni täysin väärän paikan kaikkien ihmisten keskellä. Kun kävin ottamassa huikan vettä (ja olin jo puoliksi päättänyt lähteä kesken pois) hallin reunalla löysin itselleni kuitenkin paljon paremman taistelunurkkauksen ja sain riehua lopputunnin vahingoittamatta (tai vahingoittumatta) toisia kanssataistelijoita. Jälleen kerran, uskomaton, huikea energiapläjäys ohjaajilta!

Päivän viimeinen tunti oli osaltani Grit Cardio, joka oli myös uusi tuttavuus. Toisena ohjaajana oli ihana Jarno Tynkkynen, jonka energiasta olen aiemmin päässyt nauttimaan funktionaalisen harjoittelun koulutuksessa pari vuotta sitten. Jarno teki minuun lähteämättömän vaikutuksen tuolloin ja olin jo odottanut, milloin pääsen hänen tunnilleen seuraavan kerran. Grit Cardio on siis HIIT-tunti, joka koostuu lyhyistä intervalliosuuksista ja ajattelin saavani myös inspiraatiota omalle HIIT-tunnilleni. Kroppa oli jo tunnin alkaessa aivan loppu mutta sain kuin sainkin puristettua itsestäni vielä viimeiset voimat hyppypunnerruksiin ja askelkyykkyhyppyihin. Kun vihdoin viimein sain lysähtää hallin lattialle en voinut olla muuta kuin täydellisen onnellinen täydellisestä treenipäivästä.

Väsynyt mutta onnellinen.

Iltapala jäi loppujen lopuksi syömättä...

Kylkäisiä :)

Vielä pitää mainita, kuinka positiivisesti olin yllättynyt siitä, miten hyvin järjestelyt paikan päällä toimivat. Etukäteen vähän pelkäsin, minkälainen kaaos syntyy kun tuhansia ihmisiä laitetaan jumppaamaan samaan halliin mutta kaikki pelko oli turhaa. Suurin syy tähän on se, kuinka huomaavaisesti ihmiset kohtelivat toisiaan, en kokenut kertaakaan ryysimistä, tönimistä tai muuta inhottavaa jota tämän kokoluokan tapahtumassa voisi todella luulla tapahtuvan. Porukka varmasti vain on niin samanlaisesti suuntautunutta ja kaikki haluavat mahdollisimman hyvän treenikokemuksen, ettei omaan napaan tuijottamisesta ole kuin haittaa.

Hotellille päästyäni olin aivan rättipoikki enkä jaksanut lähteä päivällisellekään kuin kulman takana sijaitsevaan italialaiseen. Onneksi matkaseurana toiminut mieheni oli tyytyväinen kun sain surffailla netissä ja rouva kuorsasi vieressä kunnes puoli kymmeneltä suostui kömpimään virallisesti peiton alle yöunille ;)

Ready to go hard!

Tärkeimmät mukana ;)

Hälsingar från Stockholm!
Aamulla lähdettiin jo ennen seitsemää lentokentälle ja kohti Tukholmaa. Super Saturday on vihdoin enää yhden yön päässä! Koska ehdittiin tänne paikan päälle jo aamupäivällä, ehdin hoitaa ilmoittautumisen ja (kuulemma pakollisen) SS-shoppailun Globenilla. Tuunautin itselleni Les Mills-topin omalla nimellä ja aion kyllä ylpeänä pomppia huomenna se päällä. Mustia LM-muovikasseja vilkkuu vähän joka puolella, joten kyseessä ei todella olekaan mikään ihan pieni jumppatapahtuma.

Kaikenmaailman jonottamisen jälkeen ehdittiin vähän kierrellä jo kaupungillakin. Tarkoituksena on kuitenkin pyhittää tämä päivä lepäilylle, jotta huomenna jaksaa tykittää täysillä (ja jää vähän sunnuntaillekin). Ei mitään tietoa, miten käytännössä tunneille osallistuminen tulee huomenna onnistumaan (esim. mahdunko kaikille niille tunneille, joille haluaisin), mutta suunnitelma on seuraava

10.15 Bodypump 87
11.30 Bodystep 93
13.00 Sh´Bam 13
14.00 Bodycombat 57
15.15 Grit Cardio 3

En tiedä ehdinkö lunastamaan lounasta ollenkaan missään välissä mutta aion tankata aamulla kunnolla hotellilla (breakfast included, jes!) jotta jaksan mahdollisimman pitkälle. Ohjeissa luki, ettei Globenille saisi viedä omia eväitä enkä varmaan uskalla sääntä rikkoakaan. Tänään kyllä paikalla näytti olevan jokin kioskin tapainen auki, josta voi ostaa pientä välipalaa. Päivän ohjelma on muutenkin niin tiivis, ettei kovin paljon uskalla syödä tuntien välissä. Attack, Vive ja Balance jäävät nyt osaltani väliin oikeastaan aikataulullisista syistä (eikä jotenkin himota Bodyattack heti ensimmäisenä aamupalan jälkeen;) mutta ainakin pääsen kokeilemaan Stepiä ja Grit Cardiota.

Vähän jännittää (erityisesti se, kun olen osallistumassa tunneille "yksin") mutta oikeastaan vain hyvällä tavalla. Nyt True Blood pyörimään ja x-asentoon hotellin pehmeään sänkyyn. YKSI YÖ ENÄÄ!