Feeling lucky.

Viime päivinä olen tuntenut itseni hurjan onnekkaaksi.
Havahtunut vain tiettyinä hetkinä siihen, kuinka ympärillä on ihmisiä, jotka tekevät minut hurjan onnelliseksi. Ja ihan pienillä asioilla! Nousee samaan bussiin, jakaa mansikkarasian, soittaa, vaikkei olisikaan mitään asiaa. "Ajattelin vaan höpöttää". 
Silloin tiedän, että isojenkaan asioiden äärellä en ole yksin. Enkä keskikokoisten. Sitä on ystävyys, että turvaverkon kulmista pidetään vuorotellen kiinni. Tänään minä, ehkä huomenna sinä.

Tiedän olevani todella onnekas. Ja onnellinen. Olen saanut niin paljon enemmän, kuin osasin edes toivoa. Kliseistä kyllä, mutta sain kaiken mistä luovuin. Vaikeinta on aina se ensimmäinen askel, uskaltaa ja luottaa siihen, että tulee kannatelluksi. Mutta minä tiedän, että niin tapahtuu kun on vain vähän rohkea, eikä haittaa jos pelottaa. 

Niin on elämä ihmeellinen, jos vain antaa mahdollisuuden. 

Doupit kohdallaan.

Luojalle kiitos lääketieteestä!

Anneli fiilisteli blogissaan mansikoita jokin aika sitten ja etenkin kuvat saivat veden herahtamaan kielelle. Todellisuudessa en ole vuosiin voinut syödä mansikoita allergian vuoksi. Joskus olen antanut periksi houkutuselle yhden mansikan verran ja tuloksena on ollut vain kutiava kitalaki ja turvonnut huuli.

Viikonloppuna mökillä R kuitenkin ehdotti, josko ottaisin antihistamiinin ja kokeilisin syödä pari mansikkaa (anoppi kun oli hankkinut niitä viisi kiloa). Ja mitä! Vaikka ahmin varmasti litran verran marjoja, en saanut minkäänlaisia allergisia oireita! Olen kerran tai kaksi kokeillut samaa temppua, mutta se ei ole tepsinyt. R arveli tehon perustuvan siihen, että olen syönyt allergialääkkeitä koko kevään ja yllättävän heinänuhan iskettyä jatkanut myös nyt pitkälle kesään. Olkoot kuka mitä mieltä lääkkeistä tahansa, en aio lopettaa! Niinpä maanantaista lähtien olen tuhonnut päivittäin litran verran mansikoita... Isä varoitteli jostain ihmeellisestä mansikkakuumeesta, mutta tällä rouvalla on vuosien mansikkakato paikattavana, joten aion nauttia aivan täysillä. Lupauduin lähtemään huomenna äidin kanssa poimimaan mansikoita, saa nähdä paljonko koriin loppujen lopuksi päätyy vai jäänkö vain tyytyväisenä mussuttelemaan herkkuja keskelle peltoa.

Kroppa on tuntunut kaipaavan ihmeen paljon lepoa tällä viikolla, vaikkeivät jumppamäärät vielä ihan pilviä hivele, ainakaan normaaliin verrattuna. Koko viikon saldoksi tulee 11 tuntia, perjantain aamutunnille hommasin sijaisen jotta saisin vähän palauduttua lauantain ja sunnuntain tuplasettejä varten. Olen myös kulkenut pyörällä niin paljon kuin mahdollista mutta nyt alkaa näyttää siltä, että 15-vuotias uskollinen Nishikini alkaa olla kilometrinsä palvellut. Takapyörä menee aina jumiin, kun lähtee viemään pyörää ulos varastosta ja polkeminen tuntuu tosi raskaalta. Eipä 21 vaihteestakaan toimi kuin 4, joten tekohengityksellä tässä on menty jo pidemmän aikaa. En vain haluaisi luopua tuosta rakkileesta, kun se on ollut niin hyvä pyörä :D Muistan kun mentiin isän kanssa fillariostoksille ja kun osoitin haluamaani, isä vain totesi, ettet sitten yhtään kalliimpaa pyörää löytänyt. Mutta on kyllä ollut joka pennin arvoinen!

Niinpä en pääse tänään polkemaan Viikin monitoimitalon ylämäkeä vaan täytyy tyytyä bussikyytiin. Toisaalta suuntaan vielä illaksi kaupungille pikniköimään ystävien kanssa. Onneksi matkalla on mansikanmyyntikioski!

Same thing we believe in.

Sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa tänä vuonna potkimassa palloa Chrisun treeneissä. Seurakuntamme urheiluseura on siitä mainio, että talvella saa huitoa mailan kanssa sählypalloa ja kesäisin pääsee nurmelle juoksemaan pallon perässä. Heinäkuussa lähdetään perinteisiin seurakuntien jalkapallon Suomen mestaruus-kisoihin, jotka tosin perinteestä poiketen järjestetään tänä vuonna Savonlinnan sijasta Tampereella.

Vaikka pallon potkiminen onkin viime vuosina jäänyt melko vähälle, koen olevani sydämeltäni jalkapalloilija. Aloitin Puistolan Urheilijoissa yhdeksänvuotiaana ja vaikka en koskaan edustuskokoonpanoon päässytkään (enkä edes lähelle), on pallo jaloissa tuntunut aina omalta jutulta. Ehkä tuli myös teini-ikäisenä pysyttyä välillä poissa pahanteosta, kun oli pakko lähteä harkkoihin. Ja kyllä sitä on saanut aika mahtavia kokemuksia erilaisilla pelireissuilla vaikka ei paljon kauemmaksi länsinaapurista koskaan lähdettykään.

Chrisussa (Christian United) sain kuitenkin aivan uudenlaisen kokemuksen tästä joukkuelajien kuninkaasta. Chrisun tunnuslause nimittäin on "anna kaverin loistaa".  Pelaa aina niin, että teet kaverista sen tähden. Äkkiä minä sain onnistumisen kokemuksia enemmän, kuin koskaan aikaisemmin peliurallani. Tuolloin noin 15-vuotiaana joukkueemme oli juuri yhdistynyt toisen joukkueen kanssa ja treenaaminen oli tavoitteellisempaa kuin aiemmin. Peliaika oli omalla kohdallani huvennut todella pieneksi ja tiesin kyllä, ettei minun suhteeni elätelty kovinkaan suuria odotuksia. En siis ollut joukkueen kärkikastia. Mutta Chrisussa tunsin onnistuvani ja jopa kehittyväni pelaajana. Olin aikaisemmat vuodet pelannut puolustuksessa mutta nyt minut nostettiin keskikentän laidalle, jossa todella sain hyödyntää omia parhaita puoliani pelaajana: jaksan juosta, jaksan taistella pallosta ja useimmiten onnistuin antamaan myös ihan hyviä keskityksiä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin vain näköjään pelannut koko ikäni väärällä pelipaikalla. Tiedän, ettei laitalinkiksi ei laiteta joukkueen parhaita pelaajia Mutta olin onnellinen siitä, että viimein löysin pelipaikan, joka sopi minulle kuin nakutettu.

Chrisussa pelataan sekajoukkueilla. Tyttöjä on usein näkynyt varsinkin jalkapallopeleissä vähemmän, mutta pojat ovat ottaneet tytöt aina hyvin vastaan. Chrisu on myös harvoja seurakuntajoukkueita, joissa tytöt todella pääsevät pelaamaan. Muistan eräänä vuonna Savonlinnassa yhden toisen joukkueen pelaajan sanoneen, etteivät he ottaneet tyttöjä mukaan, koska tulivat voittamaan. No, me voitimme sinä vuonna koko turnauksen.

Uskon Christian Unitedin vetovoiman perustuvan juuri siihen, että siellä jokainen saa tuoda omat parhaat puolensa pelikentälle. Vaikka meillä käy pelaamassa ihmisiä maajoukkuetasolta asti, kaikki ovat kentällä samalla viivalla. Ja aina tehdään tilaa sille, että kaveri onnistuu. On ihanaa huomata, että tämä mentaliteetti on säilynyt jo kymmenen vuoden ajan. Luulen, että tuo periaate on myös se, joka tuo ihmiset aina uudestaan ja uudestaan Chrisun piiriin. Se on se maan suola.

Rouva treenaa.

Melkein kuukausi blogitaukoa takana ja lähes saman verran avioliittoakin! Post wedding-aika on mennyt hurjan nopeasti ja vieläkin tuntuu vähän epätodelliselta olla takaisin normaalielämässä vaikka palattiin häämatkaltakin jo viikko sitten. Pikkuhiljaa pitäisi siis alkaa totutella tavalliseen arkeen, joka omalla kohdallani tarkoittaa noin kymmentä jumppatuntia viikossa. Olen yrittänyt nyt viikon aikana totuttaa kroppaa taas normaaliin treeniin ja käydä jumppailemassa, mutta joka kerta tuntuu vain ihan yhtä kamalalta :D Eilisen body-tunnin jälkeen taisi olla ope enemmän märkänä länttinä lattialla kuin asiakkaat, mutta ehkä keho taas tottuu höykytykseenkin pikkuhilja. Ja miten ihanaa oli päästä ohjaamaan kuukauden tauon jälkeen! Näköjään pidempi breikki aika ajoin tekee todella hyvää, sillä nyt on ohjaamiseen aivan uusi draivi päällä!

No, tämän avioparin tuntien ei kyllä häämatkallakaan pelkästään löhöilty. Vaikka kahteen viikkoon ei nyt ihan hurjasti treeniä mahtunut, käytiin kuitenkin ihmettelemässä paikallista kuntosalikulttuuria (todella erilaista kuin Suomessa! Salien omistajat toimivat PT:na asiakkaille eikä juuri kukaan treenannut yksin, vaan aina ohjaajan valvonnassa) ja juoksemassa, joka ei 30 asteen helteessä ollut kovin miellyttävää eikä vauhti mieltä ylentävää. Ei kuitenkaan haluttu ottaa häämatkalla stressiä treenistä, mutta kun mieli teki niin olihan sitä vähän päästävä hikoilemaan muuallekin kuin uima-altaalle. Ehkä loman fyysisin osuus oli, kun laskeuduimme 500 metriä alas kanjonin pohjalle ja kiipeilimme siellä kivien päällä vielä syvemmälle rotkon sisään. Oli muuten etureidet aika jumissa seuraavana päivänä!

Viimeisellä viikolla lähdettiin vielä pyöräretkelle etsimään valkoisia aaseja, jotka on kuulemma tosi yleisiä Sardiniassa. No, matkaa kertyi reilut 30 kilometriä eikä nähty yhtään aasia. Mutta rusketus ainakin sai hyvää lisää!

Loman aikana ehdin tehdä  omaan treeniin liittyviä suunnitelmia jo syksyäkin varten. Tunteja tulee olemaan melko paljon, mutta haluan pitää yhdestä viikottaisesta salitreenistä kiinni. Lisäksi tiedän tarvitsevani (hurjasti!) kehonhuoltoa ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, saisin mahdutettua ohjelmaani joogatunnin maanantaille. Mutta sitä ennen on kesäjumpat jumpattavana!

Toimiva konsepti.

Aamu alkaa taas aamukahvilla parvekkeella. Tuntuu todella luksuselämältä saada aloittaa päivä näin rauhassa, tähän voisi vaikka tottua! Yritän hakea kiireettömyyden tuntua ja rauhallisuutta heti aamusta, kun päivät kuitenkin ovat tällä viikolla täyttyneet vaikka minkälaisesta tohinasta. Kämppä on täynnä kaiken maailman hääaskartelu-laatikoita ja olen ikionnellinen siitä, että rojut viedään pois silmistä tänään illalla. D-day lähenee mutten ihan vielä osaa jännittää itse asiaa. Tällä hetkellä päässä pyörii lähinnä se, muistetaanko pakata kaikki tarpeellinen mukaan. Ehkä huomenna illalla todella ymmärrän, mitä on tapahtumassa!

Onneksi kaiken häseltämisen vastapainoksi olen päässyt treenaamaan ihan kivasti tällä viikolla. Maanantaina tehtiin R:n kanssa illalla jalkatreeni, jonka seurauksena R:n kävely näytti vielä eilenkin lähinnä vaappumiselta. Tiistaina rääkättiin yläkroppaa ja käsiä ihan kunnolla, tehtiin ojentajat ja hauis superina ja voi että taas muistiin miten ihanan hirveää käsitreeni voi olla! R on myös pahimman luokan PT, joka ei todellakaan päästä helpolla. Turha nyyhkiä ettei pysty enää, sen jälkeen tehdään vielä ainakin kaksi toistoa! On myös upeaa katsoa sellaisen ihmisen punttaamista, joka on tehnyt sitä todella kauan ja tietää tasan tarkkaan mitä tekee. Kyllä Jillianin rinnalla R on ehdottomasti suuri innoittajani!

Muistan kun alettiin seurustelemaan ja mentiin ensimmäistä kertaa yhdessä salille. Omasta mielestäni olin todella kokenut salillakävijä ja aloin siinä sitten tekemään perustreeniäni. Saatoin tehdä esimerkiksi narulla ojentajia 40 toistoa putkeen jollain pienellä painolla ja ajattelin, että tämä oli hyvä ja siirtyä sitten reiden  loitontajiin ja tehdä taas 40 toistoa. Varmasti ihan järkevää tehdä edes jotakin, mutta eihän sillä tuloksia synny. Taisi R vähän aikaa sitä touhua katsella ja tulla sitten tokaisemaan, että rippuu tietenkin omista tavoitteistani, mutta jos haluaisin kehittää lisää voimaa, niin hän voisi näyttää muutaman jutun. Ja siitä se sitten lähti. Kun ensimmäisen kerran tartuin todelliseen tankoon, niin ei ollut enää paluuta ;) Treenaan oikeastaan poikkeuksetta vapailla painoilla, yksi syy siihen on myös se, etten ehdi käydä salilla niin usein, että olisi järkevää tehdä pienempiä, eristäviä liikkeitä (en siis lainkaan väheksy reiden loitontajien treenaamista!). En ole myöskään hyvin, hyvin pitkään aikaan käynyt ilman R:a salilla, joten on ihan luonnollista että treenataan aina samat liikkeet vuorotellen. Toinen tekee ja toinen varmistaa, siinä on hyvää mottoa myös parisuhteelle! Meille liikunta on yhteinen elämäntapa.

Ja vaikka yhdessä treenaaminen on huippua, täytyy välillä päästellä höyryjä yksinäänkin. Niinpä R lähti eilen kaverinsa kanssa Kivikkoon esteradalle ja minä pääsin vielä taistelemaan Bodycombatiin. Olen päässyt tekemään uuden ohjelmaan nyt kahteen kertaan ja kyllä siinä vain on palaset kohdallaan. Etenkin Matrix-potkussa on sitä jotain! Harmi, että Malmin Fix menee kesäksi remonttiin, joten joudun hakemaan taisteluni muualta. Samalla joudun eroon myös lempiohjaajastani!

Haaveilen vielä viimeisestä lenkistä neiti-ihmisenä tälle illalle. Ja jos mukaan lähtisi vielä tuo sulhokin.

The end of Bridezilla (part III).

Niin kuin kaikki hirmuhirviöt, hirviömorsiankin talttui lopulta rakkaudella ja lahjonnalla.

Koska olen ollut niin ahkera opiskelija, jumppaaja ja muutenkin hyvä tyyppi, ostin itselleni lahjaksi (ja hirviömorsiamelle lohdutukseksi) SpiBeltin, josta olen lukenut hehkutusta monesta blogista. Pikkuvyöhön mahtuu kätevästi iPhone ja avaimet, siis kaikki mitä juoksulenkille tarvitsee ottaa mukaan. Olen aiemmin käyttänyt käsivarteen laitettavaa kännykkäpussia, mutta huomannut että varsinkin pidemmillä matkoilla iPhone alkaa tuntua melko raskaalta ja rasittaa hartiaa. iPhone on myös sen verran painava, että pussin hihnatarrat saavat olla jykevää tekoa, jotta pussi pysyy paikoillaan. Salilla tuo on vielä toiminut mutta lenkillä ei. Lisäksi kun nyt sattumalta saatoin hukata tuon käsipussin johonkin, SpiBeltin hankkiminen oli täysin välttämätöntä. Minä 1, hirviömorsian 0.

Mutta Myrskyluodon Maijassakin kuulemma sanotaan, että todellinen morsian saa kolme hermoromahdusta ennen häitä. Lähipiirillehän olisi helpompaa, jos hermoilut olisivat keskittyneet tasaisesti koko vuoden ajalle mutta nämä sirpaloitumiset on koettu viimeisen muutaman viikon aikana. Pahoittelut siitä. Nyt kun häihin on enää alle viikko aikaa, olen kuitenkin ymmärtänyt (vihdoin) sen, että kaikki asiat eivät vain voi hääjärjestelyissä mennä putkeen, vaikka kuinka suunnittelisi tarkkaan. Koko järjestelyihin kuuluu niin monta liikkuvaa osaa, ettei mikään ihme, jos jokin ei mene ihanjustniin kun on suunnitellut. Ja mitä sitten, vaikka asiat eivät ihan onnistuisikaan? Tärkeintä on se itse asia. Niin kuin äitikin perjantaina kriisin jälkeen totesi: kyllä me teidät naimisiin saadaan. And that´s the thing that really counts.

Morsian-rankingissa antaisin kuitenkin itselleni ihan hyvät pisteet. En ole hermoillut mistään maailman pienimmistä asioista, vaan stressi on liittynyt esimerkiksi siihen, onko juhlapaikka varmasti varmistettu tai miten istumajärjestys saadaan hoidettua, kun vieraita onkin vähän odotettua enemmän. Onneksi tähän hääporukkaan kuuluu niin monta kylmäkallea, että ylikuumeneva hirviömorsian on saatu viilennettyä nanosekunneissa. Kaikille tuleville morsiamille (ja sulhasille) antaisin neuvoksi, että valitkaa hyvä kaaso ja hyvä bestman. Sellaiset, jotka pysyvät rauhallisina ja osaavat suhtautua stressaavaan naimisiinmenijään tyyneydellä ja rakkaudella. Yksi kätevä pikkuvelikään ei ole pahitteeksi ja jos löytyy vielä vanhemmat, jotka suostuvat viimeisellä viikollakin pussittamaan nonparelleja, olet voiton puolella.  Olen ollut todella onnekas saadessani nämä kaikki.

Viimeinen viikko neiti-ihmisenä menee ilman jumppaopeiluja mutta treenaamaan toivottavasti ehdin kuitenkin. Tämä sunnuntai alkoi jo ennen yhdeksää aamukahvilla parvekkeella. Suosittelen. Life is good.

Edit: En tiedä pitäisikö kertoa tätä, mutta hirviö pääsi velä kerran kompuroimaan jaloilleen. Onneksi iskä osaa taikasanat. 

Bridezilla part II.

Häihin on alle kaksi viikkoa aikaa ja hirviömorsian tosiaan nostaa päätään aika ajoin (kysykää vain R:lta kuinka harvoin...). Onneksi oli tänään kaksi ohjausta, joten pääsin purkamaan stressiä jumppareihin kuuden ja puolen minuutin jalkatreenillä. Kiitos ja anteeksi siitä.

Viikon treenit kokonaisuudessaan näyttävät tältä:

Ma     Bodypump
           intervalli-keskivartalo
Ti       Bodypump
Ke      lepo
To      TehoTreeni
          Kiinteytys
Pe      lepo
La      Bodypump
Su      Body 45min
          Intervallibody

Olin varannut perjantaille Combatin mutta kerrankin kuuntelin kroppaani ja jätin menemättä, vaikka halu olisi ollut todella kova. Varsinkin kun Malmin Fix suljetaan remontin ajaksi enkä siis pääse koko kesänä suosikkiohjaajani tunnille! Mutta pakko taputtaa itseään olkapäälle ja todeta, että niin kovilla rhomboideusten ja trapeziuksen (mikä termien käyttö!) jumituksella ei tosiaan kannattanut lähteä treenaamaan. Ja lepopäivä todella kannatti, sillä lauantain pumpissa olin pitkästä aikaa todella hyvässä vedossa ja tuntui, että tanko nousi uskomattoman hyvin.

Erinäisten hääjärjestelyjen vuoksi tulevien parin viikon treenit tulevat jäämään varsin vähälle. Joudun ehkä jopa luopumaan ensi viikon circuit trainingistä ja pumpista kaikkien järjestelyjen vuoksi. Harmittaa, sillä maanantaina saisi alkaa ohjata uutta ohjelmaa! Mutta toisaalta, first things first.  Kyllä häät (ja etenkin naimisiinmeno!) ovat tärkeämpi asia kuin uusi Bodypump-ohjelma (sanoinko oikeasti noin?!). Ehkä käyn kuitenkin purkamassa häästressiä lenkkipolulla tai salilla, jos vain ehdin ;)