Käyttöohjeita etsimässä.

2. Moos. 34: 10
Herra sanoi: "Minä teen liiton ja sinun kansasi saa nähdä ihmeitä, joita ei koskaan ennen ole tapahtunut missään maan päällä eikä minkään muun kansan keskuudessa. Kansa jonka parissa elät, saa nähdä ne pelottavan voimalliset teot, jotka minä, Herra, teen sinun hyväksesi."

Lapsena lainasin kirjastosta kirjan Miten kaikki toimii?. Tiskikoneen toiminta pystyttiin selittämään hyvinkin tarkasti, samoin kuvaputkitelevision. Samaa kysymystä pyörittelin mielessäni eilen lisätessäni autoon tuulilasinpesunestettä. Mieheni taas purki 6-vuotiaana isänsä järjestelmäkameran osiin, jotta saisi selville, miten niitä valokuvia oikein otetaan. Veljeni kokeili kuinka kuumalla hellalla lätkäkortit syttyvät tuleen.

Miten loputon tarve meillä onkaan saada selville, miten kaikki toimii? Miten mikään ylipäänsä on mahdollista? Vai onko mikään mahdotonta? Ehkä kaikki onkin possimpible...

Ehkä tarve määritellä kaikkeus on ihmisyyttä. Se on se mikä erottaa meidän Jumalasta. Ihmisellä on tarve jatkuvasti saada tietää mihin on menossa, mistä tulossa, mikä on kaiken tarkoitus, mikä on mahdollista. Ja kuitenkin juuri meissä itsessämme on vastaus kaikkiin kysymyksiin. Me olemme todiste Jumalan ihmeteoista. Onko mitään ihmeellisempää kuin ihmiskeho, se miten se toimii ja miltä se näyttää? Miten jokainen osa ihmisessä on kuin tarkkaan suunniteltu, ainutlaatuinen mestariteos?

Uskon, että kristittynä saa nähdä ympärillään ihmeitä. Kristittynä elämä näyttäytyy itsessään ihmeenä.
Kohtasin tänään ihmisen, joka kertoi iltaisin laittaessaan lapsensa nukkumaan huokaisevansa vain hiljaa mielessään kiitos.  Se, että elämä ylipäätään on mitään, on ihme. Sitä ei voi tavoittaa sanoilla, parempi vain huokaista.

Miten kaikki toimii? En tiedä. Mutta luotan että Isä tietää.

Jäljessä.

1. Kor. 1: 27-31
27 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29 Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. 30 Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. 31 Näin toteutuu kirjoitus: "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta."

Aloitin Raamatunlukusuunnitelman vuoden alussa.

Olen jatkuvasti jäljessä. Milloin milläkin syyllä päivän tekstit jäävät lukematta ja rehellisesti olen ehkä pystynyt keskittymään suunnitelmaan kolme kertaa viikossa. Usein huomaan myös ikään kuin pakonomaisesti kurovani suunitelmaa umpeen, lukevani monen päivän lukuja ajattelematta oikeastaan, mikä niiden sisältö on. Minä olen elänyt enemmän lukusuunnitelmaani varten kuin lukusuunnitelmani minua varten. Sen sijaan, että tosiaan olisin antanut Sanan vaikuttaa minussa ja antaa elämääni jotain enemmän, lukemisesta on tullut suoritus ja pakko, joka on vain tuonut päiviini yhden velvollisuuden lisää.

Anneli kirjoitti vapaudesta. Kristus päästi meidän vapauteen, eikä sitonut kahleita suinkaan tiukemmalle. Melkeinpä päivittäin unohdan sen, ettei Kristus halua rajoittaa elämääni eikä vetää siihen tiukkoja rajoja. Päinvastoin. Hän haluaa tuoda elämääni lisää vapautta, rakkautta, armoa, anteeksiantoa. Minä itse vedän elämääni raameja luomalla pakkoja.

Tietenkään Raamatunlukusuunnitelman noudattaminen ei ole aina helppoa. Tottakai se vaatii jonkin verran itsekuria, jotta etsin päivästäni sen hetken, kun istun alas ja tartun tekstiin. Mutta heti kun lukusuunnitelmasta tulee suoritus, olen mennyt väärään suuntaan. Onneksi lukusuunnitelmassanikin on päivitä-nappi. Sitä klikkaamalla saan taas suunnitelman ajan tasalle. Joka päivä minulla on mahdollisuus tehdä päivitys. Joka päivä voin aloittaa suunnitelman toteuttamisen uudestaan. Jokainen jää joskus jälkeen. Jos ei jäisi, mihin Kristusta edes tarvittaisiin?

Blogihiljaisuuden jälkeen.

Blogi on viettänyt jälleen hiljaiseloa reilun kuukauden.
Se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Kirjoitettavaa ei ehkä ole vain ollut niistä asioista, kuin ennen.

Papin työ on vienyt minut lähes kokonaan. Mutta rakastan työtäni. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani niin oikeassa paikassa kuin nyt. Olen onnellinen että olen myös epäillyt tätä ammatinvalintaa, sillä sitä tarkemmin olen sitä pystynyt tarkastelemaan. En tunne epäilleeni turhaan, en häpeile sitä että epäilin. Uskon, että sillä kaikella oli tarkoituksensa, jotta nyt voisin todella tuntea olevani oikealla suunnalla. En tiedä mitä heinäkuun jälkeen tapahtuu mutta uskon, että minut johdatetaan paikkaan, johon kuulun.

Jumppaohjaaminen ja työajaton työ eivät sovi kovin hyvin yhteen. Keväällä pidän vain maanantain tuntini, olen lupautunut puolittamaan lauantaita ja tekemään silloin tällöin sunnuntaitunteja mutta aika näyttää miten paljon jaksan. Vapaapäivät haluan omistaa itselleni, päättää itse treenaanko vai enkö. Annanko itsestäni mitään kenellekään vai en.

Tunnen oivaltaneeni myös jotain siitä, mikä on todella tärkeää. En halua enää menettää yhtäkään hetkeä sen vuoksi, että olen lupautunut pitämään jumppatuntia. Elämässäni on jotain todella paljon arvokkaampaa.

En tiedä kuinka paljon kirjoitan blogia tulevaisuudessa. Haluaisin kirjoittaa usein. Mutta aihepiiri tulee varmasti muuttumaan. Olen aloittanut Raamatunlukusuunnitelman vuodeksi ja siitä heränneitä ajatuksia haluaisin jakaa enemmänkin. Tai sitten päädyn jälleen kirjoittamaan jostain ihan muusta. Edelleen huomaan kritisoivani itseäni ja miettiväni liikaa, mitä kirjoitan. Kun aloitin tämän blogin, tavoitteeni oli kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Ehkä vihdoin saisin siitä ajatuksesta kiinni.

Luopumisia.

Onko tosiaan kulunut melkein kuukausi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut?!

Marraskuu on mennyt sumussa. Olen reissannut niin henkisesti kuin fyysisestikin seurakunnan, koulun ja jumppasalien välillä ja yrittänyt valmistautua siihen, mitä on tulossa. Tällä viikolla aloitin virallisesti, virkamääräyksen mukaisesti työt.

Olen paljon pohtinut sitä, mistä olen luopumassa. Vaikka ehdin opiskella fysioterapiaa vain lyhyen hetken (ja loppusyksyn olin rehellisesti enemmän paikalla kuin läsnä), ehdin kuitenkin kiintyä johonkin ja joihinkin. On vähän vaikeaakin ajatella, että minä lähden nyt eri suuntaan (ainakin hetkeksi) kuin terapeuttiystäväni. Jos tarkastelen itseäni, tunnistan että kaipaan enemmän ihmisiä jotka jätän taakseni kuin niinkään opiskelua. Jotkut ihmiset vain jättävät jäljen, vaikka heidän kanssaan jakaisi vain pienen hetken.

Sekalaisin tuntein olen myös luopunut suurimmasta osasta jumppatunneistanikin. Viranhaltijana tarvitsen sivutoimiluvan toisen työn harjoittamiseen ja esimiehen kanssa sovittiin, että hoidan jumpat vapaapäivinä. Toisaalta olen onnellinen ja vähän hämillänikin siitä, mitä teen kaikella vapaa-ajalla (onko papeilla sellaista?!). Toisaalta olen surullinen siitä, että ohjaaminen jää niin vähälle ja joudun jättämään jotkut suosikkitunneistani kokonaan pois. Tuntuu vähän jopa siltä, että petän osan asiakkaistakin, ainakin ne, jotka ovat pitkään käyneet tunneillani. Tilannetta on onneksi helpottanut vähän se, että olen nyt syksyn aikana joutunut hankkimaan töiden ja ordinaatiovalmennuksen vuoksi sijaisia ja tunteja on ollut vähemmän. Ja kyllä tämä (melkein)pappeilukin on sellaista työtä, että antaa itsestään  koko ajan hurjan paljon. Myönnän, että tänään kahden koulun adventtikirkon jälkeen piti hetki taistella itsensä kanssa, jotta sain koottua itseni sinne jumppasalin eteen.

"Jumala, sinä olet unelma ja rauha."
Pienen pojan rukous pysäytti tänään adventtikirkossa. Voiko sitä enää paremmin sanoa? Jumala on unelma, Hänessä tulevat todeksi kaikki haaveemme. Hänessä me saamme rauhan. Jumala on tehnyt tämän polun minulle ja miten monta unelmaa onkaan jo saanut toteutua! Olen kiitollinen, että olen saanut tehdä niin paljon itselleni tärkeitä asioita ja että Jumala on käyttänyt minua eri tehtävissä. Uskon, että nautin ohjaamisesta ja seurakuntatyöstä juuri siksi niin paljon, koska minut on kutsuttu niihin tehtäviin. En minä koskaan mene töihini vain omin avuin, minulla on tukenani Kaikkeuden Kuningas. Onko siis mitään, mihin en pystyisi?

Being there before anyone else.

Kuva.

Lauantai-aamu on aina hiljainen, kun kävelen kotoa Erälle. Edes matkani varrella olevassa leikkipuistossa on harvoin perheitä vielä yhdeksän jälkeen. Ainoastaan kamppailujaosto on aloittanut treenit ennen lauantain ensimmäistä jumppaa.

Niin, minä olen siellä ennen muita. Minä laitan salin valot päälle, laitan virrat soittimeen. Hassua löytää tästä mitään runollista, mutta jokin taika siinä on, kun noin kello 9.17 saavun työpaikalle. Koska vain kymmenen minuutin päästä olen valmis painamaan play-nappia ja saan olla treenaamassa niiden reippaiden kanssa, jotka haluavat aloittaa viikonloppunsa hikoilemalla. Rakastan sitä hetkeä, kun kaikki on vielä hiljaista. Ja äkkiä musiikki alkaa soida.

Saman tekee pappi aina sunnuntaisin. Astuu tyhjään kirkkosaliin ennen kuin jumalanpalvelus alkaa. Ehkä suntio on tullut vielä aikaisemmin ja sytyttänyt valot. Sitten kellot soivat, kutsuvat ihmisiä kirkkoon. Se on se sama hetki, kun on vielä hiljaista ja äkkiä kanttori aloittaa virren.

Ei tämä ole vain työ.

Change is gonna come.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa muutaman viikon. Backstagella on tapahtunut sinä aikana aivan uskomattoman paljon.

Ainakin niin kauan kun olen tätä blogia pitänyt, olen pohtinut sitä, mihin suuntaan olen elämässäni menossa. Valmistuttuani teologian maisteriksi olin edelleen aivan ymmälläni siitä, mitä haluaisin isona tehdä. Olen pallotellut edestakaisin fysioterapian, liikunta-alan ja seurakuntatyön välillä. Olen etsinyt kutsumustani jumppasaleista, Viertotien käytännön luokista ja kirkon alttarilta. Ja joka päivä rukoillut, että löytäisin sen oman paikkani.

Kun viimein siirryin ainaisesta pyytämisestä kiittämiseen, löysin jotain ihmeellistä.

Koen, että Jumala on aina toiminut elämässäni voimakkaasti. Johdattanut väkevällä kädellä niin kuin Israelin kansaakin. Niin kuin aina ennenkin, etsimäni löytyi luottamuksesta. Kun lakkasin murehtimasta suuntaa, löysin kaiken siitäm missä juuri olinkin. Piti vain uskaltaa luottaa siihen, että tämä virta kannattelee.  Minä sain vokaation seurakuntaan ja joulukuussa minut vihitään papiksi. Eikä mikään ole koskaan tuntunut yhtä oikealta. Koen, että tämä paikka on juuri minulle tarkoitettu, juuri tämä tehtävä on minua varten.

Kuva.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut pohtia kutsumustani ja kokeilla, mistä sen voisin löytää. Olen iloinen, että uskalsin arvioida kriittisesti sitä, mitä olin pitänyt niin itsestäänselvänä. Minähän olen aina halunnut olla pappi. Ehkä en ollut uskaltanut edes ajatella voivani olla jotain muuta? Nyt tiedän, että haluan toimia Jumalan käsinä tässä maailmassa seurakuntatyön kautta. Ja siinä sivussa myös jumppasalien.

Kuva.

Tuntuu, että olen kasvanut viimeisen kuukauden aikana aivan suunnattoman paljon. Olen löytänyt sisältäni rauhan, jollaista en ole ennen kokenut. Vaikka olenkin luonteeltani missämissämennäänjo-tyyppiä, en ole koskaan kokenut itseäni yhtä rauhalliseksi kuin nyt. Jalat voivat olla levottomat mutta sydän on tyyni. Tiedän, ettei täällä kukaan tule ihmiselämän aikana valmiiksi (varsinkaan pappina) ja nöyränä lähdenkin kohti sitä, mikä on edessä. Mutta en pelkää ollenkaan.

"Älä sano, että olet nuori,
vaan mene, minne ikinä sinut lähetän,
ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua.
Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua."

You´ll always have my heart.

Jatkan vielä vähän viikonlopusta ja sunnuntain tunnelmista. Sunnuntaina osallistuin siis Bodypump 89-videon kuvauksiin. Mahdollisuus olisi ollut osallistua vaikka kuinka moneen muuhunkin kuvaukseen ja vaikka lauantaina sitä vielä harkitsinkin, kroppa ei olisi kyllä jaksanut enempää. Vaikka himmailin painojen kanssa, nautin sitäkin enemmän tunnelmasta jonka täpötäysi Globen-halli ja lajille omistautuneet pumppaajat saivat aikaan.

Hehe, kuvien ottaminenhan oli kielletty ;)

Mitäpä osaisin sanoa keväällä lanseerattavasta ohjelmasta? Absolutely stunning! Tuntuu siltä, että Bodypump kehittyy koko ajan (tätähän on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa) eikä loppua näy. Ohjelma ohjelmalta mennään haastavampaan suuntaan mutta se on ehdottomasti vain hyvästä. Kun vielä pari vuotta sitten tuntui siltä, että mennään koreografia edellä, nyt suunta on todella muuttunut. Tykkään erityisesti siitä, että keskitytään isojen lihasten ja lihasryhmien treenaamiseen, tehdään kunnon painoilla ja intensiivisesti. Sen lisäksi 89:ssä on musiikit täysin kohdillaan. En jaksaisi odottaa kevääseen mutta onneksi on numero 88 vielä välissä, josta varmasti löytyy omat haasteensa.

Sunnuntain yksi puhuttelevimmista jutuista oli se, kun itse Philip Mills nousi lavalle ja halusi osoittaa kiitoksen erityisesti Les Mills-ohjaajille videon muodossa. Video pyöri hallissa jo lauantaina mutta nyt siihen kuvattiin vielä loppuun tuhannet pumppaajat hurraamassa ja taputtamassa. Videolla kiitettiin monista sellaisista asioista, jotka ainakin omaan sydämeeni kolahtivat. Tuntui hyvältä saada kiitosta, vaikka tätä työtä teenkin puhtaasti rakkaudesta lajiin. Videolla kiitettiin esimerkiksi siitä, että ohjaajat laittavat usein muiden treenin oman treeninsä edelle, ovat paikalla paljon ennen muita, uskovat sinuun silloin kuin et ehkä itse usko. So true. Mutta juuri näiden asioiden takia rakastan tätä työtä niin paljon. Voin antaa muille enemmän, voin saada ihmiset ylittämään itsensä, voin saada ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ja ennen kaikkea voin saada ihmiset rakastamaan itseään enemmän juuri sellaisina kuin ovat. 

Ja sitten, miten ihanaa oli palata tällaisen viikonlopun jälkeen Viikin pieneen jumppasaliin! Totuus on kuitenkin se, että fitness magic ei tapahdu ainoastaan isoilla, huippuhienoilla saleilla uusimpien välineiden saattelemana vaan myös täällä Helsinkiläisen koulun liikuntasalissa, vanhoilla pumppitangoilla ja tavallisten asiakkaiden keskellä, jotka ovat tulleet paikalle tänäkin maanantai-iltana. Ja se jos mikä on huikeaa! Se, että riippumatta maasta, kellonajasta, välineistä, ulkonäöstä tai mistä muusta syystä tahansa, fitness magic voi saavuttaa ihan jokaisen. Niin saavutettiin tälläkin viikolla, ihanien viikkiläisten kanssa <3 Maanantain pumppi on tämän vuoden aikana muodostunut itselleni jotenkin erityisen rakkaaksi tunniksi ja aina kun nappaan laukun matkaan ja nousen bussiin, en melkein jaksa odottaa että pääsen perille. Kyllä kiitos kuuluu myös siis niille pumppaajille, jotka viikosta ja vuodesta toiseen käyvät tunneilla. Koska ilman asiakkaita ei olisi tuntejakaan!

Speaking of which, oma salitreeni odottaa vielä ennen illan Step&Body-tuntia Erällä.