Tunnustan väriä.

En tiedä miten selittäisin tämän kaiken.

Viikonloppu vierähti Tampereella seurakuntien jalkapallon SM-kisoissa. Perinteisesti Suomenmestaruudesta on kisattu Savonlinnassa mutta tänä vuonna kilpailu oli erinäisistä siirretty Tampereelle. Jo ihan tästä syystä reissuun lähteminen tuntui erilaiselta kuin aikaisemmin. En ole varma, monennetko kisat olivat omalta osaltani, mutta tänä vuonna siirryin kentän puolelta kentän laidalle.

Savonlinnan reissuissa on aina ollut jotain ihmeellistä. Jotain sellaista, jota ei voi selittää, jos ei itse ole ollut sitä kokemassa. Tampere ei myöskään jäänyt kakkoseksi.

Kyse ei ole vain jalkapallosta. Kyse ei ole vain siitä, että joukko nuoria eri seurakunnista ympäri Suomea viettää viikonlopun yhdessä. Jotain suurempaa on aina ilmassa. Sen voi tuntea kun pysähtyy katselemaan pelejä, katselemaan ihmisiä, pysähtyy vain ja katsoo. Joku kirkas voima koskettaa sydäntä ja täyttää sen lämmöllä ja riemulla.

Christian Unitedissa on tapana kokoontua piiriin ennen pelien alkua ja lausua Herran siunaus. Joka kerta kun lausun tuon siunauksen - oli se missä tahansa - tunnen olevani siinä piirissä, nurmikko jalkojeni alla, yhdessä niiden toisten kanssa, joiden sisällä on sama väri kuin minulla. Itselleni tuo piiri merkitsee kaikkien kristittyjen yhteyttä, sitä etten pyydä siunausta vain itselleni ja siinä minua lähinnä oleville, vaan kaikille ihmisille maailmassa. Tuo piiri on voiman lähteeni, palaan siihen aina uudelleen ja uudelleen. Tuossa piirissä olen ensimmäistä kertaa kokenut Jumalan läsnäolon todella voimakkaana.

Tänä vuonna rukoilimme, että voisimme voittaa turnauksen. Eikä se tuntunut yhtään väärältä. Tuntui oikealta pyytää Jumalalta voittoa. Ja me voitimme! Kahdeksan vuoden jälkeen me todellakin voitimme, ansaitusti ja ehkä vähän ylivoimaisestikin. Joukkueen sisällä tuntui olevan joku erityinen voima, joka ohjasi peliä oikeaan suuntaan, antoi oikeanlaiset ratkaisut, syötöt ja maalit. Uskon sen johtuvan siitä, että emme tehneet asioita itsemme vuoksi, vaan Jumala oli kentällä ja kentän laidalla kanssamme. Pyytäkää, niin teille annetaan.

Viikonlopun voimin lähdin rohkein mielin maanantaihin, joka oli tähän astisen ohjaajanurani rankin: viisi tuntia yhden päivän aikana. Ajattelin, etten voi tehdä muuta kuin rukoilla ja luottaa siihen, että Jumala antaa minulle voiman koko päivään. Ja niin minä ohjasin kaikki tunnit aivan normaalisti, kokematta sen suurempaa rasitusta, kuin jos olisin ohjannut vain yhden tunnin. Illan viimeinen pumppi oli huikea kokemus, jossa näin asiakkaiden antavan kaikkensa, lisäävän painoja ja saavansa energiaa omasta ja muiden ympärilläolijoiden tekemisestä. Ja Pyhästä Hengestä, uskon niin.

Enkä minä ole voinut nyt muuta tehdä moneen päivään kuin kiittää, sillä sama voima on jatkunut ja jatkunut. Tämän aamun intervallibody oli yksi parhaista tunneistani koskaan. Tunsin vain kirkkauden sisälläni ja annoin mennä. Ja tunnin jälkeen sain aivan uskomattomat palautteet myös asiakkailta!

Niin. Jumala on vahvempi kuin yksikään ihminen. Mutta Jumalan avulla ei ole mitään, mitä ei voisi saavuttaa. Ja Jumala on kaikkialla, jopa jumppasalissa! Ei Jumala ole kaukana kenestäkään, vaan lähellä, niin lähellä että sitä on vaikea uskoa. Mikään ei ole niin hyvää kuin Jumalan läsnäolo. Kun sen on kerran kokenut, sitä janoaa lisää. Minä janoan joka päivä. Onneksi se malja on ylitsevuotavainen ja siitä riittää kaikille.

All by myself.

En ole ollenkaan oma itseni.
Voisin viettää päivät yksinäni, oikeastaan puhumatta kenellekään, maaten sohvalla tuijottaen Suurinta Pudottajaa. Ja lähteä illalla taas kerran ohjaamaan.

Taas sanon näin, don´t get me wrong: rakastan ohjaamista! Mitä enemmän tätä työtä teen, sitä enemmän siitä pidän. Mutta se verottaa muutakin kuin fyysistä puolta minusta. Luulen, että olen heinäkuun aikana joutunut saanut antaa itsestäni asiakkaille niin paljon, että sille oli viimein tultava loppu. Ehkä sunnuntain ex tempore- tuntien peruminen viesti jo tästä. En vain jaksa tavata ketään, kun työ on niin yltiösosiaalista.

Ja minähän en ole ollenkaan erakko-luonne! Päinvastoin, nautin siitä että ympärilläni on ihmisiä ja mitä enemmän vain ehdin viettää aikaa ystävieni kanssa, sen parempi. Mitään muuta syytä tälle äkilliselle vetäytymisen tarpeelleni en keksi kuin sen, että olen käyttänyt sosiaalisen varastoni lähes loppuun.

Päivärytmi muokkautuu pitkälti aamutunnin ja iltatuntien mukaan. Siihen väliin jää kyllä rutkasti aikaa, mutta huomaan olevani vain päivä päivältä väsyneempi. Ja niinpä jään kotiin useimmiten. Sitähän jo aikaisemmin kirjoitinkin, tätä kroppa kaipaa juuri nyt. Ruokaa ja lepoa. Mutten haluaisi että se tapahtuu ystävien kustannuksella.

Koti muistuttaa nykyään hyvin paljon pesula- ja kuivausliikettä. Pyykkiteline ei vain riitä kaikille.

Kiinnostaisi tietää, miten HC-jumppaopet todella hoitavat elämänsä tasapainoisesti. Miten 20 ryhmäliikuntatunnin lisäksi jaksaa antaa itsestään vielä läheisilleenkin? On myös ollut melko yllättävää huomata se, että fyysinen puoli ei olekaan se raskain puoli tässä työssä. On haastavaa (mutta myös palkitsevaa!) olla jatkuvasti luova ja ulospäinsuuntautunut. Jumppaohjaamiseen liittyy niin paljon ristiriitaisuuksia. Monet asiat ovat samaan aikaan kuluttavia mutta palkitsevia.

Eilisen intervallistepin energiat siirtyivät tälle päivälle, koska leikkasin sormeen haavan. Stupid is as stupid does. Tuppo kädessä olisi tosin ollut vielä typerämmän näköistä lähteä pomppimaan salin eteen ;) Niinpä tänään pumppaajat saavat todellakin sitä parasta, jota minulla on antaa. Ja viikonloppuna myös ystävät. Onneksi lähelläni on niitä ihmisiä, joiden kanssa voi olla myös ihan hiljaa.

Kehon ehdoilla.

Kroppa kyllä huutaa sitä, mitä se tarvitsee.

Tällä viikolla treenimäärä kipuaa 13 tuntiin, joka on henkilökohtainen ennätykseni. Ehkä vähän kyseenalainen sellainen tosin. Näillä liikkumisilla levolla ja ruokailuilla on ehdottoman tärkeä merkitys ja olen ihan tietoisesti kiinnittänyt niihin huomiota. Ruoka on ollut todellakin polttoainetta ja kaikki yhtään hienommat kikkailut ovat tällä viikolla saaneet jäädä. Lisäksi olen pyrkinyt lepäämään riittävästi, pelkät yöunet eivät tunnu riittävän joten olen ottanut keskellä päivää aikaa vain pötkötellä sohvalla. Syy siihen että olen jättänyt parit treffit välistä on siis puhtaasti ollut fyysinen, ei ollenkaan treffikumppanista johtuva :) Tuntuu, että tätä keho nyt kaipaa: ravintoa ja lepoa. Ensi viikolla ei onneksi huidella näissä tuntimäärissä, sillä en usko että jaksaisin toista samanlaista putkeen. Ja kyllä ne omat jututkin siellä salin etuosassa alkaa pikkuhiljaa puuduttaa itseä(kin), vähintään oman äänen kuunteleminen päivästä toiseen...

Ihan sama miltä se näyttää, kunhan siitä saa energiaa!

Olipa vähän bodari-fiilis bussissa matkalla jumpasta tapaamaan kavereita: munakasta ja voileipää ;)

Pohdittiin eilen mieheni (!) kanssa sitä, tuntuisiko tämä viikko niin raskaalta, jos tunnit olisivat asettuneet jotenkin toisin. Nyt neljä päivää olivat sellaisia, että tunteja oli sekä aamulla että illalla. Arvelen, että tuo neljän-viiden tunnin lepo tuntien välissä lisää päivien kovuutta. Ehkä viikko tuntuisi vähän kevyemmältä, jos esimerkiksi alkuviikon tunnit olisivat olleet illalla, yksi välipäivä ja loput tunnit aamulla. Lisäksi tunteja oli seitsemän päivää putkeen, edellinen lepopäiväni oli viime viikon perjantaina. Pakko kyllä nostaa hattua yhä korkeammalle niille, jotka tekevät tätä työtä yli 20 tuntia viikossa. Aika hurjasti saa varmasti suunnitella etukäteen, jotta lepo ja ruokailut tulevat hoidetuksi riittävissä määrin.

Viikonloppu on mennyt relaillessa. Oikeastaan mitään kummempia suunnitelmia ei ollut mutta niin ne parhaimmat viikonloput yleensä syntyvätkin! Perjantaina fiilisteltiin Henriikan lyhtyjuhlissa ja lauantaina vilkuteltiin kaasoni serkulle Tall Ship Racessa. Illalla lähdin vielä syömään ja parantamaan maailmaa pitkästä aikaa rakkaan ystäväni kanssa. Käveltiin käsikynkkää Esplanadilla ja äkkiä eräs mies pysähtyi ja toivotti hyvää kesää. "Teillä vaikuttaa vaan olevan niin hyvä energia, että oli pakko pysähtyä!". Olisipa mies vain tiennyt kuinka hyvä!

Tänään hommasin ex tempore sijaiset illan tunneilleni, kun kropassa vain yksinkertaisesti tuntui siltä, ettei tänään pysty. Viikonlopun syömiset ovat olleet vähän mitä sattuu (yhtään huonoa omaatuntoa potematta!), joten väkisinkin keho reagoi väsymyksellä. Lähdettiin aamupäivästä Dylaniin brunssille ja loppupäivä lötkötettiin sohvalla tuijottaen True Bloodia. Täydellinen lepopäivä! Näillä latauksilla jaksan ehdottomasti lähteä hullun heinäkuun viimeisiä päiviä kohti.

Kalifiksi kalifin paikalle.

Nyt avaudun asiasta, joka ärsyttää aina: suositun tunnin sijaistaminen.

On jo lähtökohtaisesti inhottavaa mennä sijaiseksi ohjaajalle, jonka tietää olevan suosittu. Kanta-asiakkaat äänestävät jaloillaan lähes aina, kun lempparitunnilla onkin sijainen. Vaikka paikalla on onneksi niitä, joille on ihan sama kuka siellä edessä heiluu, monen jumppaajan katseesta näkee ärsytyksen, kun opena ei olekaan se lempi-Pirkko.

Sijaistaessani tällaisia tunteja joudun keräämään 150% enemmän rohkeutta. En voi olla kukaan muu kuin oma itseni (enkä muuta haluaisikaan olla!), mutta asiakkaille pitäisi kuitekin olla se joku muu. Se jonka tunnilla tehdään sitä ja tätä ja se sanoo aina näin ja noin. Ihan sama, vaikka olisin käyttänyt tuhottomasti aikaa tunnin muokkaamiseen ja yrittänyt päätellä, minkälaista asiakaskuntaa tunnilla käy, joillekin se vain ei ole koskaan tarpeeksi. Ei turhia paineita.

Valitettava totuus on, ettei kukaan muu voi olla Pirkko kuin Pirkko itse. Enkä kyllä edes haluaisi yrittää, sillä mikään ei ole idiottimaisempaa, kuin koittaa matkia jotakuta toista ja vielä muiden ihmisten vuoksi. Välillä vain tuntuu siltä, että joistain tunneista on tullut niin rakettitiedettä, ettei niiden pitämistä kannata edes ajatella. Tunnustan, että olen pari kertaa kieltäytynyt sijaistamasta, koska kyseessä on ollut suosittu tunti. Koska aina en jaksa mennä mulkoiltavaksi salin eteen. Varmaan yhtä paha mieli joillekin asiakkaille olisi tullut väärästä opesta kuin tunnin perumisestakin.

Ehkä vielä mielenkiintoisempaa on ilmiö tämän kaiken takana. Miksi jotkut ohjaajat nousevat lähes supertähden asemaan asiakkaiden silmissä? En tarkoita, etteikö ohjaajia saisi ihailla, onhan itsellänikin suosikkiohjaajia, joiden tunneilla käyn kaikista mieluiten. Mutta tuntuu siltä, että osasta ohjaajista tulee asiakkaille lähes jumalhahmoja, joiden tilalle ei kelpaa kukaan muu. Onko tosiaan järkevämpää jättää tunti kokonaan välistä, kun paikalla on sijainen? Tai käyttää koko tunnin energia siihen, että mielessään manailee sijaisen tekemisiä?

Ohjaajia on erilaisia ja se on hyvä asia. Tiedän, että oma ohjaustyylini ei nappaa kaikkia mutta on myös asiakkaita, jotka tulevat joka viikko tunneilleni. Sama koskee kaikkia muitakin ohjaajia. Tottakai asiakkailla on oikeus valita tuntinsa millä perusteella tahansa. Mutta tosiasia on, että jokainen ohjaaja tarvitsee joskus sijaisen. Ja ehkä jos sijaiselle antaa tilaisuuden, voikin saada erilaisen (ja jopa yhtä kivan!) liikuntakokemuksen.

Ensi viikolla on taas suositun tunnin sijaistamisen vuoro. Suunnittelen tunnin tietysti sillä perusteella, mitä siitä tiedän etukäteen. Muuta en silti voi olla kuin oma itseni.

Feeling lucky.

Viime päivinä olen tuntenut itseni hurjan onnekkaaksi.
Havahtunut vain tiettyinä hetkinä siihen, kuinka ympärillä on ihmisiä, jotka tekevät minut hurjan onnelliseksi. Ja ihan pienillä asioilla! Nousee samaan bussiin, jakaa mansikkarasian, soittaa, vaikkei olisikaan mitään asiaa. "Ajattelin vaan höpöttää". 
Silloin tiedän, että isojenkaan asioiden äärellä en ole yksin. Enkä keskikokoisten. Sitä on ystävyys, että turvaverkon kulmista pidetään vuorotellen kiinni. Tänään minä, ehkä huomenna sinä.

Tiedän olevani todella onnekas. Ja onnellinen. Olen saanut niin paljon enemmän, kuin osasin edes toivoa. Kliseistä kyllä, mutta sain kaiken mistä luovuin. Vaikeinta on aina se ensimmäinen askel, uskaltaa ja luottaa siihen, että tulee kannatelluksi. Mutta minä tiedän, että niin tapahtuu kun on vain vähän rohkea, eikä haittaa jos pelottaa. 

Niin on elämä ihmeellinen, jos vain antaa mahdollisuuden. 

Doupit kohdallaan.

Luojalle kiitos lääketieteestä!

Anneli fiilisteli blogissaan mansikoita jokin aika sitten ja etenkin kuvat saivat veden herahtamaan kielelle. Todellisuudessa en ole vuosiin voinut syödä mansikoita allergian vuoksi. Joskus olen antanut periksi houkutuselle yhden mansikan verran ja tuloksena on ollut vain kutiava kitalaki ja turvonnut huuli.

Viikonloppuna mökillä R kuitenkin ehdotti, josko ottaisin antihistamiinin ja kokeilisin syödä pari mansikkaa (anoppi kun oli hankkinut niitä viisi kiloa). Ja mitä! Vaikka ahmin varmasti litran verran marjoja, en saanut minkäänlaisia allergisia oireita! Olen kerran tai kaksi kokeillut samaa temppua, mutta se ei ole tepsinyt. R arveli tehon perustuvan siihen, että olen syönyt allergialääkkeitä koko kevään ja yllättävän heinänuhan iskettyä jatkanut myös nyt pitkälle kesään. Olkoot kuka mitä mieltä lääkkeistä tahansa, en aio lopettaa! Niinpä maanantaista lähtien olen tuhonnut päivittäin litran verran mansikoita... Isä varoitteli jostain ihmeellisestä mansikkakuumeesta, mutta tällä rouvalla on vuosien mansikkakato paikattavana, joten aion nauttia aivan täysillä. Lupauduin lähtemään huomenna äidin kanssa poimimaan mansikoita, saa nähdä paljonko koriin loppujen lopuksi päätyy vai jäänkö vain tyytyväisenä mussuttelemaan herkkuja keskelle peltoa.

Kroppa on tuntunut kaipaavan ihmeen paljon lepoa tällä viikolla, vaikkeivät jumppamäärät vielä ihan pilviä hivele, ainakaan normaaliin verrattuna. Koko viikon saldoksi tulee 11 tuntia, perjantain aamutunnille hommasin sijaisen jotta saisin vähän palauduttua lauantain ja sunnuntain tuplasettejä varten. Olen myös kulkenut pyörällä niin paljon kuin mahdollista mutta nyt alkaa näyttää siltä, että 15-vuotias uskollinen Nishikini alkaa olla kilometrinsä palvellut. Takapyörä menee aina jumiin, kun lähtee viemään pyörää ulos varastosta ja polkeminen tuntuu tosi raskaalta. Eipä 21 vaihteestakaan toimi kuin 4, joten tekohengityksellä tässä on menty jo pidemmän aikaa. En vain haluaisi luopua tuosta rakkileesta, kun se on ollut niin hyvä pyörä :D Muistan kun mentiin isän kanssa fillariostoksille ja kun osoitin haluamaani, isä vain totesi, ettet sitten yhtään kalliimpaa pyörää löytänyt. Mutta on kyllä ollut joka pennin arvoinen!

Niinpä en pääse tänään polkemaan Viikin monitoimitalon ylämäkeä vaan täytyy tyytyä bussikyytiin. Toisaalta suuntaan vielä illaksi kaupungille pikniköimään ystävien kanssa. Onneksi matkalla on mansikanmyyntikioski!

Same thing we believe in.

Sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa tänä vuonna potkimassa palloa Chrisun treeneissä. Seurakuntamme urheiluseura on siitä mainio, että talvella saa huitoa mailan kanssa sählypalloa ja kesäisin pääsee nurmelle juoksemaan pallon perässä. Heinäkuussa lähdetään perinteisiin seurakuntien jalkapallon Suomen mestaruus-kisoihin, jotka tosin perinteestä poiketen järjestetään tänä vuonna Savonlinnan sijasta Tampereella.

Vaikka pallon potkiminen onkin viime vuosina jäänyt melko vähälle, koen olevani sydämeltäni jalkapalloilija. Aloitin Puistolan Urheilijoissa yhdeksänvuotiaana ja vaikka en koskaan edustuskokoonpanoon päässytkään (enkä edes lähelle), on pallo jaloissa tuntunut aina omalta jutulta. Ehkä tuli myös teini-ikäisenä pysyttyä välillä poissa pahanteosta, kun oli pakko lähteä harkkoihin. Ja kyllä sitä on saanut aika mahtavia kokemuksia erilaisilla pelireissuilla vaikka ei paljon kauemmaksi länsinaapurista koskaan lähdettykään.

Chrisussa (Christian United) sain kuitenkin aivan uudenlaisen kokemuksen tästä joukkuelajien kuninkaasta. Chrisun tunnuslause nimittäin on "anna kaverin loistaa".  Pelaa aina niin, että teet kaverista sen tähden. Äkkiä minä sain onnistumisen kokemuksia enemmän, kuin koskaan aikaisemmin peliurallani. Tuolloin noin 15-vuotiaana joukkueemme oli juuri yhdistynyt toisen joukkueen kanssa ja treenaaminen oli tavoitteellisempaa kuin aiemmin. Peliaika oli omalla kohdallani huvennut todella pieneksi ja tiesin kyllä, ettei minun suhteeni elätelty kovinkaan suuria odotuksia. En siis ollut joukkueen kärkikastia. Mutta Chrisussa tunsin onnistuvani ja jopa kehittyväni pelaajana. Olin aikaisemmat vuodet pelannut puolustuksessa mutta nyt minut nostettiin keskikentän laidalle, jossa todella sain hyödyntää omia parhaita puoliani pelaajana: jaksan juosta, jaksan taistella pallosta ja useimmiten onnistuin antamaan myös ihan hyviä keskityksiä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin vain näköjään pelannut koko ikäni väärällä pelipaikalla. Tiedän, ettei laitalinkiksi ei laiteta joukkueen parhaita pelaajia Mutta olin onnellinen siitä, että viimein löysin pelipaikan, joka sopi minulle kuin nakutettu.

Chrisussa pelataan sekajoukkueilla. Tyttöjä on usein näkynyt varsinkin jalkapallopeleissä vähemmän, mutta pojat ovat ottaneet tytöt aina hyvin vastaan. Chrisu on myös harvoja seurakuntajoukkueita, joissa tytöt todella pääsevät pelaamaan. Muistan eräänä vuonna Savonlinnassa yhden toisen joukkueen pelaajan sanoneen, etteivät he ottaneet tyttöjä mukaan, koska tulivat voittamaan. No, me voitimme sinä vuonna koko turnauksen.

Uskon Christian Unitedin vetovoiman perustuvan juuri siihen, että siellä jokainen saa tuoda omat parhaat puolensa pelikentälle. Vaikka meillä käy pelaamassa ihmisiä maajoukkuetasolta asti, kaikki ovat kentällä samalla viivalla. Ja aina tehdään tilaa sille, että kaveri onnistuu. On ihanaa huomata, että tämä mentaliteetti on säilynyt jo kymmenen vuoden ajan. Luulen, että tuo periaate on myös se, joka tuo ihmiset aina uudestaan ja uudestaan Chrisun piiriin. Se on se maan suola.

Rouva treenaa.

Melkein kuukausi blogitaukoa takana ja lähes saman verran avioliittoakin! Post wedding-aika on mennyt hurjan nopeasti ja vieläkin tuntuu vähän epätodelliselta olla takaisin normaalielämässä vaikka palattiin häämatkaltakin jo viikko sitten. Pikkuhiljaa pitäisi siis alkaa totutella tavalliseen arkeen, joka omalla kohdallani tarkoittaa noin kymmentä jumppatuntia viikossa. Olen yrittänyt nyt viikon aikana totuttaa kroppaa taas normaaliin treeniin ja käydä jumppailemassa, mutta joka kerta tuntuu vain ihan yhtä kamalalta :D Eilisen body-tunnin jälkeen taisi olla ope enemmän märkänä länttinä lattialla kuin asiakkaat, mutta ehkä keho taas tottuu höykytykseenkin pikkuhilja. Ja miten ihanaa oli päästä ohjaamaan kuukauden tauon jälkeen! Näköjään pidempi breikki aika ajoin tekee todella hyvää, sillä nyt on ohjaamiseen aivan uusi draivi päällä!

No, tämän avioparin tuntien ei kyllä häämatkallakaan pelkästään löhöilty. Vaikka kahteen viikkoon ei nyt ihan hurjasti treeniä mahtunut, käytiin kuitenkin ihmettelemässä paikallista kuntosalikulttuuria (todella erilaista kuin Suomessa! Salien omistajat toimivat PT:na asiakkaille eikä juuri kukaan treenannut yksin, vaan aina ohjaajan valvonnassa) ja juoksemassa, joka ei 30 asteen helteessä ollut kovin miellyttävää eikä vauhti mieltä ylentävää. Ei kuitenkaan haluttu ottaa häämatkalla stressiä treenistä, mutta kun mieli teki niin olihan sitä vähän päästävä hikoilemaan muuallekin kuin uima-altaalle. Ehkä loman fyysisin osuus oli, kun laskeuduimme 500 metriä alas kanjonin pohjalle ja kiipeilimme siellä kivien päällä vielä syvemmälle rotkon sisään. Oli muuten etureidet aika jumissa seuraavana päivänä!

Viimeisellä viikolla lähdettiin vielä pyöräretkelle etsimään valkoisia aaseja, jotka on kuulemma tosi yleisiä Sardiniassa. No, matkaa kertyi reilut 30 kilometriä eikä nähty yhtään aasia. Mutta rusketus ainakin sai hyvää lisää!

Loman aikana ehdin tehdä  omaan treeniin liittyviä suunnitelmia jo syksyäkin varten. Tunteja tulee olemaan melko paljon, mutta haluan pitää yhdestä viikottaisesta salitreenistä kiinni. Lisäksi tiedän tarvitsevani (hurjasti!) kehonhuoltoa ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, saisin mahdutettua ohjelmaani joogatunnin maanantaille. Mutta sitä ennen on kesäjumpat jumpattavana!