Blogi on viettänyt jälleen hiljaiseloa reilun kuukauden.
Se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Kirjoitettavaa ei ehkä ole vain ollut niistä asioista, kuin ennen.
Papin työ on vienyt minut lähes kokonaan. Mutta rakastan työtäni. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani niin oikeassa paikassa kuin nyt. Olen onnellinen että olen myös epäillyt tätä ammatinvalintaa, sillä sitä tarkemmin olen sitä pystynyt tarkastelemaan. En tunne epäilleeni turhaan, en häpeile sitä että epäilin. Uskon, että sillä kaikella oli tarkoituksensa, jotta nyt voisin todella tuntea olevani oikealla suunnalla. En tiedä mitä heinäkuun jälkeen tapahtuu mutta uskon, että minut johdatetaan paikkaan, johon kuulun.
Jumppaohjaaminen ja työajaton työ eivät sovi kovin hyvin yhteen. Keväällä pidän vain maanantain tuntini, olen lupautunut puolittamaan lauantaita ja tekemään silloin tällöin sunnuntaitunteja mutta aika näyttää miten paljon jaksan. Vapaapäivät haluan omistaa itselleni, päättää itse treenaanko vai enkö. Annanko itsestäni mitään kenellekään vai en.
Tunnen oivaltaneeni myös jotain siitä, mikä on todella tärkeää. En halua enää menettää yhtäkään hetkeä sen vuoksi, että olen lupautunut pitämään jumppatuntia. Elämässäni on jotain todella paljon arvokkaampaa.
En tiedä kuinka paljon kirjoitan blogia tulevaisuudessa. Haluaisin kirjoittaa usein. Mutta aihepiiri tulee varmasti muuttumaan. Olen aloittanut Raamatunlukusuunnitelman vuodeksi ja siitä heränneitä ajatuksia haluaisin jakaa enemmänkin. Tai sitten päädyn jälleen kirjoittamaan jostain ihan muusta. Edelleen huomaan kritisoivani itseäni ja miettiväni liikaa, mitä kirjoitan. Kun aloitin tämän blogin, tavoitteeni oli kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Ehkä vihdoin saisin siitä ajatuksesta kiinni.
