Being there before anyone else.

Kuva.

Lauantai-aamu on aina hiljainen, kun kävelen kotoa Erälle. Edes matkani varrella olevassa leikkipuistossa on harvoin perheitä vielä yhdeksän jälkeen. Ainoastaan kamppailujaosto on aloittanut treenit ennen lauantain ensimmäistä jumppaa.

Niin, minä olen siellä ennen muita. Minä laitan salin valot päälle, laitan virrat soittimeen. Hassua löytää tästä mitään runollista, mutta jokin taika siinä on, kun noin kello 9.17 saavun työpaikalle. Koska vain kymmenen minuutin päästä olen valmis painamaan play-nappia ja saan olla treenaamassa niiden reippaiden kanssa, jotka haluavat aloittaa viikonloppunsa hikoilemalla. Rakastan sitä hetkeä, kun kaikki on vielä hiljaista. Ja äkkiä musiikki alkaa soida.

Saman tekee pappi aina sunnuntaisin. Astuu tyhjään kirkkosaliin ennen kuin jumalanpalvelus alkaa. Ehkä suntio on tullut vielä aikaisemmin ja sytyttänyt valot. Sitten kellot soivat, kutsuvat ihmisiä kirkkoon. Se on se sama hetki, kun on vielä hiljaista ja äkkiä kanttori aloittaa virren.

Ei tämä ole vain työ.

Change is gonna come.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa muutaman viikon. Backstagella on tapahtunut sinä aikana aivan uskomattoman paljon.

Ainakin niin kauan kun olen tätä blogia pitänyt, olen pohtinut sitä, mihin suuntaan olen elämässäni menossa. Valmistuttuani teologian maisteriksi olin edelleen aivan ymmälläni siitä, mitä haluaisin isona tehdä. Olen pallotellut edestakaisin fysioterapian, liikunta-alan ja seurakuntatyön välillä. Olen etsinyt kutsumustani jumppasaleista, Viertotien käytännön luokista ja kirkon alttarilta. Ja joka päivä rukoillut, että löytäisin sen oman paikkani.

Kun viimein siirryin ainaisesta pyytämisestä kiittämiseen, löysin jotain ihmeellistä.

Koen, että Jumala on aina toiminut elämässäni voimakkaasti. Johdattanut väkevällä kädellä niin kuin Israelin kansaakin. Niin kuin aina ennenkin, etsimäni löytyi luottamuksesta. Kun lakkasin murehtimasta suuntaa, löysin kaiken siitäm missä juuri olinkin. Piti vain uskaltaa luottaa siihen, että tämä virta kannattelee.  Minä sain vokaation seurakuntaan ja joulukuussa minut vihitään papiksi. Eikä mikään ole koskaan tuntunut yhtä oikealta. Koen, että tämä paikka on juuri minulle tarkoitettu, juuri tämä tehtävä on minua varten.

Kuva.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut pohtia kutsumustani ja kokeilla, mistä sen voisin löytää. Olen iloinen, että uskalsin arvioida kriittisesti sitä, mitä olin pitänyt niin itsestäänselvänä. Minähän olen aina halunnut olla pappi. Ehkä en ollut uskaltanut edes ajatella voivani olla jotain muuta? Nyt tiedän, että haluan toimia Jumalan käsinä tässä maailmassa seurakuntatyön kautta. Ja siinä sivussa myös jumppasalien.

Kuva.

Tuntuu, että olen kasvanut viimeisen kuukauden aikana aivan suunnattoman paljon. Olen löytänyt sisältäni rauhan, jollaista en ole ennen kokenut. Vaikka olenkin luonteeltani missämissämennäänjo-tyyppiä, en ole koskaan kokenut itseäni yhtä rauhalliseksi kuin nyt. Jalat voivat olla levottomat mutta sydän on tyyni. Tiedän, ettei täällä kukaan tule ihmiselämän aikana valmiiksi (varsinkaan pappina) ja nöyränä lähdenkin kohti sitä, mikä on edessä. Mutta en pelkää ollenkaan.

"Älä sano, että olet nuori,
vaan mene, minne ikinä sinut lähetän,
ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua.
Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua."