Marraskuu on mennyt sumussa. Olen reissannut niin henkisesti kuin fyysisestikin seurakunnan, koulun ja jumppasalien välillä ja yrittänyt valmistautua siihen, mitä on tulossa. Tällä viikolla aloitin virallisesti, virkamääräyksen mukaisesti työt.
Olen paljon pohtinut sitä, mistä olen luopumassa. Vaikka ehdin opiskella fysioterapiaa vain lyhyen hetken (ja loppusyksyn olin rehellisesti enemmän paikalla kuin läsnä), ehdin kuitenkin kiintyä johonkin ja joihinkin. On vähän vaikeaakin ajatella, että minä lähden nyt eri suuntaan (ainakin hetkeksi) kuin terapeuttiystäväni. Jos tarkastelen itseäni, tunnistan että kaipaan enemmän ihmisiä jotka jätän taakseni kuin niinkään opiskelua. Jotkut ihmiset vain jättävät jäljen, vaikka heidän kanssaan jakaisi vain pienen hetken.
Sekalaisin tuntein olen myös luopunut suurimmasta osasta jumppatunneistanikin. Viranhaltijana tarvitsen sivutoimiluvan toisen työn harjoittamiseen ja esimiehen kanssa sovittiin, että hoidan jumpat vapaapäivinä. Toisaalta olen onnellinen ja vähän hämillänikin siitä, mitä teen kaikella vapaa-ajalla (onko papeilla sellaista?!). Toisaalta olen surullinen siitä, että ohjaaminen jää niin vähälle ja joudun jättämään jotkut suosikkitunneistani kokonaan pois. Tuntuu vähän jopa siltä, että petän osan asiakkaistakin, ainakin ne, jotka ovat pitkään käyneet tunneillani. Tilannetta on onneksi helpottanut vähän se, että olen nyt syksyn aikana joutunut hankkimaan töiden ja ordinaatiovalmennuksen vuoksi sijaisia ja tunteja on ollut vähemmän. Ja kyllä tämä (melkein)pappeilukin on sellaista työtä, että antaa itsestään koko ajan hurjan paljon. Myönnän, että tänään kahden koulun adventtikirkon jälkeen piti hetki taistella itsensä kanssa, jotta sain koottua itseni sinne jumppasalin eteen.
Pienen pojan rukous pysäytti tänään adventtikirkossa. Voiko sitä enää paremmin sanoa? Jumala on unelma, Hänessä tulevat todeksi kaikki haaveemme. Hänessä me saamme rauhan. Jumala on tehnyt tämän polun minulle ja miten monta unelmaa onkaan jo saanut toteutua! Olen kiitollinen, että olen saanut tehdä niin paljon itselleni tärkeitä asioita ja että Jumala on käyttänyt minua eri tehtävissä. Uskon, että nautin ohjaamisesta ja seurakuntatyöstä juuri siksi niin paljon, koska minut on kutsuttu niihin tehtäviin. En minä koskaan mene töihini vain omin avuin, minulla on tukenani Kaikkeuden Kuningas. Onko siis mitään, mihin en pystyisi?
