Pyhän keskellä.

Johtuen ehkä viime viikonlopun retkeilystä, olen tällä viikolla huomannut välillä pysähtyväni. En niinkään välttämättä konkreettisesti, mutta olen onnistunut löytämään itseni keskeltä tavallista arkea tyynenä, rauhallisena ja ennen kaikkea onnellisena. Liikennevaloissa, lähijunassa, ulkoiluttaessa koiraa ja lenkkeillessä olen saavuttanut erityisen tunteen, jolloin ei oikeastaan ajattele mitään mutta ajattelee samalla kaikkea. Tuntuu kuin olisin keskellä jotakin lähes käsin kosketeltavaa onnea, ehkä kutsuisin sitä pyhäksi.

Olen etsinyt pyhää oikeastaan kaikkialta etenkin kirkon piiristä. Olen käynyt erilaisissa jumalanpalveluksissa ja yrittänyt löytää hengellistä kotia niin karismaattisista yhteisöistä kuin luterilaisen kirkon kovista penkeistä. Uskontunnustus on ollut messussa aina minulle se paikka, jossa jotenkin tunnen olevani Jumalan edessä paljaimmillani ja vaikka ehtoollinen onkin aivan erityinen Jumalan rakkauden merkki minulle, uskontunnustuksen vuoksi olen lähtenyt messuun silloinkin, kun olen tuntenut olevani kaukana Jumalasta. Minua lohduttaa se, että seurakunta lausuu uskontunnustuksen silloinkin, kun en ole itse paikalla. Se tunnustus kantaa aina. Tänä keväänä olen löytänyt Agricola-messusta paikan, jossa tunnen olevani kotona. Messun alussa alttarille heijastetut sanat "tervetuloa lepäämään Jumalan luo" saivat minut heti ensimmäisellä kerralla tuntemaan itseni tervetulleeksi. Minä todella lepäsin messussa. Mielestäni se, että me ihmiset saamme levätä Jumalan sylissä, on tärkeä osa Jumala-suhdettamme. Kuinka muuten voisimme tuntea olevamme kotona Jumalan luona, jos emme saisi levätä Hänen lähellään? Ja koska messussa erityisellä tavalla Jumala kutsuu meitä luokseen, eikö messussa silloin juuri kuuluisikin saada levätä?

Apostolien teoissa on yksi lempikohdistani Raamatussa. Paavali sanoo siinä kuulijoilleen: "sillä eihän Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä. Hänessä me olemme, elämme ja liikumme". Jumala on aina keskellämme, kaikessa siinä mitä teemme. Siksi pyhän kohtaaminen Malmin lentokentän lenkkipolulla ei tunnukaan niin kummalliselta. Minne voisin muka mennä Jumalan luota? Mielestäni se kertoo myös ihmisen ja Jumalan välisen suhteen erityislaatuisuudesta: saan jakaa Jumalan kanssa kaikki arkisetkin asiat, työmatkat, kauppareissut ja jumppatunnit. Minun ei tarvitse lähteä etsimään Jumalaa vaan Hän on tässä ja nyt. 

P.S. Tähän viikonloppuun mahtuu paljon ihanaa: serkkuni menee naimisiin ja rakas ystäväni sai eilen illalla klo 22.19 pienen pojan <3 Näiden voimilla Naisten kymppiin!

Kotihiiri.

Teen tunnustuksen: olen koti-ihminen.

Yksinkertaisesti rakastan kotona olemista. Tykkään kaikenlaisista kotihommista: ruoanlaitosta, pyykinpesusta, kaappien järjestelystä (imuroimista kyllä inhoan)... Rakastan lauantai-iltoja, kun koti on siisti, päivällä on saanut puuhata jotain mukavaa ja itse laitetun päivällisen jälkeen saa istahtaa punaviinilasin kanssa sohvalle katselemaan elokuvaa. Sunnuntaiaamujen hidasta brunssia Hesarin parissa ei myöskään voita mikään. Aika keski-ikäistä ehkä?

Arkipäivät kuluvat vain kovin nopeasti. Usein saa olla aamusta iltaan juoksemassa paikasta toiseen, seurakuntatalolta jumppasalille ja joskus vielä takaisinkin. Jumppaopeilun huono puoli on se, että työt painottuvat melkein aina sinne virastoaikojen ulkopuolelle. Seurakuntatyössä varjopuolet ovat samat, kun työaikaa ei ole. Koko kevään olin viikolla aina seitsemään tai kahdeksaan asti töissä, kun kerhotoiminta alkaa vasta iltapäivällä. Enkä kitise, on kiva kun voi itse valita ja vaikuttaa milloin ja mitä töitä tekee. Se vain tekee vapaa-ajasta entistäkin arvokkaampaa.

Vaikka odotankin kesän vaellusrippikoulua, en silti ollut kovin innoissani viikonlopun harjoitusvaelluksesta. Huhtikuun lopun jälkeen ei ole ollut juurikaan viikonloppuja, kun olisin vain saanut löhöillä kotona lauantai-iltana. Tietenkin on kiva käydä juhlissa, mutta tämän kotikissan sydäntä kaihertaa koti-ikävä kun peräkkäsiä poissaoloja kotisohvalta kertyy liian monta. Oman sohvannurkkani kuva mielessä heitin lauantaiaamuna rinkan selkään ja suuntasin rippikouluryhmän kanssa Nuuksioon suorittamaan noin 10 kilometrin harjoitusvaellusta. Heinäkuussa edessämme on neljän päivän ja 55 kilometrin vaellus Hetta-Pallaksella, joten oli hyvinkin suositeltavaa, että vaelluskenkiä, rinkan kantamista ja teltan pystyttämistä pääsee harjoittelemaan jo vähän etukäteen, varsinkin kun suurimmalla osalla koko ryhmästämme (minä mukaanluettuna) ei ole kokemusta vaeltamisesta.

Onneksi minivaellus osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi eikä pelkästään riparilaistemme puolesta. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin ja luottavaisin mielin voi alkaa jo odottaa heinäkuun todellista koitosta. Minut kuitenkin yllätti se, miten rentouttavaksi viikonlopun retken koin. Oli ihanaa keitellä pastaa trangialla ja vähän taistella teltan kanssa. Tunsin olevani siellä omassa "erityisessä paikassani", jossa voin pysähtyä ja keskittyä vain siihen asiaan, jota olen tekemässä. Illalla kiipesin kalliolta alas rantaan ja pesin jalkojani viileässä vedessä. Miten ihanalta voikaan maailman yksinkertaisin asia! Juuri tätä olin ehkä tietämättänikin kaivannut: pienten asioiden äärelle pysähtymistä. Teltassa uni maistui ja kotisohvalle palasi onnellinen vaeltaja.

Viimeistä kertaa, miehet!

Tällä kertaa Satujen Saaren portit aukenivat minulle todella viimeistä kertaa, kun lähdin palauttamaan sotilaspapilta lainaamiani gradukirjoja. Vaikka kotiutumisesta on lähes kaksi vuotta aikaa, tunnustan, että tuskin kuluu päivääkään, etten miettisi niitä 362 päivää, jotka vietin armeijan vihreissä. Tuo vuosi jätti minuun mielettömän ison jäljen, eikä ainoastaan sen vuoksi että sain ampua metikköön vähän pienempää ja isompaa murkulaa.  

Jollain tapaa ärsyttää olla se tyttö, joka kävi intin. Mietin, olettavatko ihmiset minun aina haluavan puhuvan inttijuttuja. Aika harvoin enää kerronkaan uusille tuttavuuksille, missä välivuoteni vietin. Tietysti olen myös ylpeä itsestäni, mutta en haluaisi ihmisten arvostelevan minua vain sen perusteella, että olen käynyt armeijan. En myöskään halua, että ihmisillä on jokin tietty ennakko-oletus siitä millainen olen, koska olen käynyt armeijan. 

On vaikea jakaa ajatuksia siitä, millaista armeijassa oli. En halua ihmisten luulevan, että jotenkin kehuskelisin sillä. En jaksa muistella kuinka monta kilometriä olen raahannut erinäisiä turhia (ja tarpeellisia) tavaroita ympäri metsää. Sen sijaan haluaisin muistaa sen, miten intissä ja etenkin leireillä osasi elää hetkessä. Vaikka lomia odotti aina kuin kuuta nousevaa, metsässä ei ollut aikaa miettiä kuin sitä, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Osasin paljon paremmin olla onnellinen hyvin pienistä asioista kuin nyt. Ja kun osasi olla onnellinen pienistä asioista, isommat asiat tuntuivat vielä paremmilta. Nuo metsäleirit ovat minun "erityinen paikkani", joihin palaan mielessäni silloin, kun elämässä tuntuu olevan liikaa kiireitä. Onnen hetkiä olivat ne, kun jalassa oli kuivat sukat, oli saanut nukkua viisi tuntia putkeen ja aamupalaksi oli kaurapuuroa ainaisten paahtosämpylöiden sijasta. Toivon tavoittavani noista muistoista jotain tähän päivään, että muistaisin elämässä olevan muutakin kuin kiireet.

Otti yllättävän koville ajaa portista ulos. Tunsin kuinka syke nousi ja kädet vähän hikosivat. Ehkä vähän pelkäsin kyyneleitäkin. Mutta kun puomi aukesi, tunsinkin syvää iloa. Muistin nimittäin sen hetken, kun heinäkuussa 2010 juoksimme portista ulos ja puhaltelimme iloisesti nollia. Siksi minunkin oli pakko laittaa radio lujempaa ja myöntää olevani kaikista onnellisin siitä, että todellinen elämä ja onni on porttien ulkopuolella.

Chillailua.

Lauantai oli aivan täydellinen päivä. Heräsin ihan itsestään jo ennen kahdeksaa enkä sitten malttanut enää nukkua, vaikka kyllä mielestäni viikonloppuisin pitäisi nukkua vähän pidempään. Jätin R:n vielä kääntämään kylkeä ja pakotin koiran ulos, vaikka sekin olisi mielellään jatkanut unia. Ihana fiilis kävellä Tapanilan hiljaisia katuja, kun muut vielä nukkuvat! Koukkasin Rönttösrouvan kautta ja ostin aamupalaksi uunituoreet croissantit (jotka kuulemma usein menee heti loppuun, kannatti siis olla tikkana paikalla heti kahdeksalta!).

Lähdettiin R:n kanssa jo ennen puoltapäivää etsimään Siivouspäivän kirpputoreja Malmilta. Tuulinen ja kylmä sää varmaan verotti kirppispöytiä, mutta Kotitien lähettyvillä oli joitain sinnikkäitä myyjiä. Ostin Hollannissa asuvan kaverin vauvalle ihanan Muumi-asun, joka nyt odottaa vain pyörittämistä pesukoneessa ja postittamista. Maksoin setistä kaksi euroa vaikka myyjä olisi luopunut niistä eurolla, vaatteet olivat kuitenkin niin hyvässä kunnossa. Seuraavalla kojulla kuitenkin alkoi vähän harmittamaan, kun vanha pariskunta kauppasi kirjojaan ihan ylihintaan. R osti kuitenkin yhden kirjan seitsemällä (!) eurolla, on siinä sentään Mauno Koiviston signeeraus. Mielestäni kirpputorilla ei tarvitse harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta itselläni budjetti on yhdelle kerralle suurinpiirtein 20 euroa ja jos jonkun tavaran hinta on viisi euroa, niin mietinpä tarkkaan, haluanko sitä todella. Välillä esimerkiksi Valtterissa ärsyttää, kun ihmiset perustelevat hintojaan sillä, että "tämä on musta niin kiva" ja "tää on mun lempivaate". Jos se t-paita on niin kiva, niin miksi sitten on laittanut sen myyntiin?! Oma periaatteeni kirpparimyynnissä on se, että kunhan pääsen tavaroista eroon ja saan pöydän hinnan takaisin.

Pikkuveli täytti perjantaina 24 vuotta. Koska mikään ei tietenkään mene jääkiekon MM-kisojen edelle, juhlat järjestettiin vasta lauantaina. Aikaisemmin oikeastaan vain jalkapalloa ja salibandya pelannut veljeni innostui kuntosaliharrastuksesta viime vuonna ja on ansainnut todella lempinimen incredible Hulk. Olisin halunnut antaa veljelle syntymäpäivälahjaksi esikuvastaan kertovan elokuvan, mutta kierrettyäni sekä Helsingin keskustan että Jumbon erinäiset ostospaikat, jouduin toteamaan, ettei Hulk-leffaa löydy mistään.  Ei muuta kuin piratismin tielle. Onneksi ei tarvinnut lähteä Jumbosta ihan tyhjin käsin, kun löysin ihanat kiilakorkokengät alennuksesta :)

Olin myös luvannut leipoa veikalle synttärikakun. Päätin tehdä kakusta Turtlesin, sillä veljeni ollessa noin viisivuotias, äiti teki hänelle Turtles-kakun. Mikä show syntyikään siitä, kun Turtlesin silmähuivi olikin pinkki eikä tummanpunainen! Vanhojen traumojen käsittelemiseksi tein myös nyt huivista ihanan vaaleanpunaisen. En ollut aikaisemmin leiponut täytekakkua, mutta Hans Välimäen Mummola-kirjan kakkupohjaohje oli tosi helppo ja ainakin omasta mielestäni kakusta tuli onnistunut.

Viikonlopun treenaaminen jäi penkkiurheilun tasolle. Olin suunnitellut sunnuntai-illaksi lenkkiä mutta grilliruoan jälkeen teki mieli vain sulatella lenkittämällä koiraa ja makaamalla sohvalla. Toisaalta kevyt treeniviikko teki hyvää puolimaratonin jälkeen ja sunnuntait on muutenkin kiva pitää lepopäivinä, kun maanantaisin on kahden tunnin ohjaus. Tällä viikolla olen jopa varannut itselleni Bodypumpin, pakko sinnekin on vihdoin mennä kun koulutus on jo muutaman viikon päästä. Täytyy myös kaivaa nappikset kellarista, sillä torstaina starttaa Christian Unitedin jalkapallokausi! Taidan hakea vähän alkulämpöä tänään tiedekuntaa vastaan pelattavasta jalkapallo-ottelusta, saa nähdä miten pysyy pallo hallussa taas tauon jälkeen!

Ihanaa, jumpparit, ihanaa!

Ihana ylimääräinen vapaapäivä. Musaproggis veti mehut ihan täysin, joten oli ihanaa herätä aamulla ihan rauhassa. Tosin aamupäivä menikin sitten palautellessa kirjoja kirjastoihin. Mikä ihmeen järki siinä on, että yliopiston kirjat pitää palauttaa juuri siihen kirjastoon, mistä ne on lainattu? Suuri osa gradukirjallisuudestani oli käyttiksen kirjatosta Siltavuorenperkeleeltä, eikä sinne kapuaminen monen kilon kangaskassin kanssa kaatosateessa ihan vastannut sitä, mitä ihanalta vapaapäivältä odotin. Kaiken kukkuraksi piti vielä viedä läjä kirjoja Maanpuolustuskorkeakoulun kirjastoon Maurinkadulle, joten tulipahan ainakin Kruunuhaka taas käveltyä läpi.

Kaipaisin lenkkeilyä. Siitepölyn ja katupölyn vuoksi juokseminen oli kuitenkin keskiviikkona ihan kamalaa, tuntui kuin olisin hengittänyt hiekkaa. Tänään on onneksi satanut ja juokseminenkin olisi varmasti ollut ihanaa, mutta päätin säästää energiat illan jumppatunnille. Gospelbicin jäätyä kesätauolle perjantai-ilta alkaa intervalli-keskivartalotreenillä Erällä. Olen aika ylpeä, että sain puhuttua itselleni tunnin, jota ei aikasemmin edes ollut koko salilla. Niinpä olen saanut kokonaan myös vallan itselleni sen suhteen, miten tuntia pidän. Pääasiassa olen pitänyt tunnin samanlaisena kuin Unisportillakin. Tiedän tunnin olevan melko raskas ja ensimmäisellä kerralla vähän pelkäsin, miten asiakkaat jaksavat (Erällä keski-ikä on vähän korkeampi kuin Unisportilla). Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä asiakkaat osoittautuivat todellisiksi teräsjumppaajiksi. Jopa äiti jaksoi pomppia koko tunnin mukana!

Viime aikoina tunteja suunnitellessa olen pohtinut paljon sitä, miten pystyn ottamaan asiakkaat mahdollisimman hyvin huomioon. Erällä ja Unisportilla käy todella erilaisia asiakkaita, joten en pysty pitämään samanlaisia tunteja molemmilla saleilla. Tykkään pitää kovia tunteja ja tiedän, että jotkut jumpparit käyvät tunneillani juuri siksi. Toisaalta esimerkiksi body- ja kiinteytys-tunnit täytyy pitää tarpeeksi helppoina, koska siellä jumppaajat ovat erilaisia kuin vaikkapa intervalli-keskivartalotunnin jumppaajat.

Eilen kävin Johannan body-tunnilla ja tykkäsin siitä tosi paljon. Olen vähän vältellyt body-tunteja, koska usein tuntuu, etten niissä saa kunnolla hikeä pintaan. Johannan lihaskunto oli tosi rankka ja pidin siitä, että pitkästä aikaa välillä oli pakko keventää, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä liikkeitä loppuun asti. Tunnin jälkeen jäin miettimään muiden asiakkaiden fiiliksiä. Oliko tunti sittenkin liian rankka body-tunniksi? Toisaalta, haittaako se, että tuntien sisältö vaihtelee ohjaajan mukaan? Luulen, että iso osa asiakkaista valitsee tuntinsa myös paljon sillä perusteella, kuka tuntia ohjaa. Joskus ärsyttää, että Unisportilla niin orjallisesti noudatetaan tuntikuvauksia, vaikka toki ymmärrän sen hyvät puolet: halutaan, että asiakkaat tietävät, mitä tunnilla tapahtuu. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tuntien sisällöt elävät ohjaajien mukana. Vaikka Bodypump-koulutus läheneekin ja toivon syksyllä saavani myös Bodycombat-lisenssin, en kokonaan jaksaisi alistua Les Mills-orjuuteen ja ohjata samaa ohjelmaa kolmea kuukautta. Tuntisuunnittelussa ihaninta (ja joskus ahdistavinta) on luominen, kun saa itse päättää miten ja kuinka paljon asiakkaita rääkkää.

Illan lätkäpeliä odotellessa X-hyppyjä tämän tahtiin:

http://www.youtube.com/watch?v=uayOq_iCS6k

Mitä ajattelin tänään

Blogiurani alkoi vuonna 2006, kun erään kaverin innoittamana tutustuin livejournal.comiin. Pieni Carrie Bradshaw minussa kuitenkin hiipui pikkuhiljaa ja viimeinen tekstini taitaakin olla lähes vuoden takaa. Nuo tekstit vuosien varrelta ovat kuitenkin edelleen luettavissa osoitteessa karinini.livejournal.com

Mikä tekee tästä blogista sitten erilaisen? En tiedä tekeekö mikään. Erään toisen kaverin kirjoituksia luettuani tuumin, että ehkä minullakin olisi jotain sanottavaa. Ainakin, jos en liikaa mieti mitä ja miten haluaisin asiat sanoa. Ajattelin, että blogini kantavana ajatuksena on "mitä ajattelin tänään". Silloin ehkä vältyn turhalta itsesensuurilta ja tulen ehkä jopa itse oivaltamaan jotakin.

Tämän blogin aiheena ovat siis ne ajatukset, joita minussa kristittynä, teologina, varhaisnuorisotyönohjaajana ja ryhmäliikunnanohjaajana herää. Ei välttämättä tässä järjestyksessä eikä välttämättä vain näiden määrittelyjen kautta. Enkä ehkä jaksa aina kirjoittaa edes ajatuksista. Joskus on vain kiva kirjoittaa siitä, mitä tein tänään. Kasiluokkalaisena kirjoitin intohimoisesti päiväkirjaa koko päivän ajan, jossa merkitsin aina kellonajan ja mitä tein tyyliin 16.47 Tiia laittoi tekstarin, että lähdenkö nutalle. 17.01 En voi lähteä mihinkään, ei oo mitään kivoja vaatteita! Ehkä näin yksityiskohtaisesti en edes itse jaksa enää kiinnostua omasta elämästäni.

Mitä sitten ajattelin tänään?

Meillä on töissä varhaisnuorisotyön tiimissä käynnissä musaprojekti. Viiden työkaverin ja yhden työkaverin naapurin (?!) kanssa olemme kutsuneet seurakunnan eri koulujen oppilaita gospelkonserttiin, jossa soitamme Veisukirjan biisejä, onpa mukaan mahtunut pari kappaletta sen ulkopuoleltakin. Alkukeväästä itsellä meinasi usko loppua koko projektiin, kun pääsiäiskirkkojen ja kerhotyön lomassa yritti vielä ehtiä soittamaankin. Suuri Malmin kiertueemme starttasi kuitenkin vihdoin viime viikolla ja vielä on jäljellä neljä keikkaa kahtena päivänä. Veisut ovat kyllä soineet päässä aamusta iltaan ja ovat ne tainneet tulla jo uniinikin. Onneksi kesän rippikouluun on vielä sen verran aikaa, että ehdin toipua Evankeliumin renkutuksesta ja taputuksista.

Aloitin tammikuussa tekemään viransijaisuutta varhaisunuorisotyöhön. Teologina tulen aika erilaisesta maailmasta kuin missä kirkon nuorisotyönohjaajat ovat opiskelleet. Huomaan sen etenkin silloin, kun alan lähemmin tarkastella minun ja vastavalmistuneen työkaverini työskentelyä. Useammin kuin kerran on itselläni ollut todella pallo hukassa esimerkiksi päivänavauksia suunnitellessa. Saatan löytää itseni tutkiskelemassa Kristinuskon perusteita kun kaverini ottaa käteensä Heinimäen Lasten Raamatun. Akateemikolle (ainakin omasta mielestäni) ominaisella tavalla haen asioille merkitystä jotenkin melko kaukaa. Lähes joka kerta havahdun kuitenkin siihen, että perus seurakunnan arjessa asioiden merkitys löytyy hyvinkin läheltä.

Konserteissamme eräänlaisena juontajana toimii varhaisnuorisotyön pappimme. Otetaan esimerkkinä vaikka tuo maailman ihanin Simojoki-jankutus Evankeliumi. Kun minä olisin aloittanut spiikkaamalla jotakin neljästä evankeliumikirjasta, pappimme muistuttaa että evankeliumi löytyy juuri siitä, kun joka aamu voit katsoessasi peiliin todeta "mä olen ihmeellinen ja erityinen ja Jumala rakastaa mua juuri tällaisena". Siinäpä oppia meille jokaiselle.