Tähän paljon kirosanoja.

Kello on 19.42 ja olen juuri painanut kameran REC-nappia. Kameran kanssa säätämisen vuoksi tunti alkaa pari minuuttia myöhässä, mutta päätän kuroa ajan kiinni taukojen aikana. Päivällä olen katsonut aiemmin kuvaamani videon, tiedän asiat, joihin minun pitää kiinnittää huomiota.
"Push play and go", ajattelen ja nappaan tangon käsiini. Lämmittelybiisi alkaa, fiilis on hyvä, koreografia sujuu kuin itsestään ja kiinnitän huomioni asiakkaisiin. Tästä tulee varmasti hyvä video.
Kunnes on aika siirtyä lämmittelemään hauista.
Yhtäkkiä kuuluu juuri se ääni, joka aina leffoissa tulee levyn mennessä jumiin. Tiedättekö, se ääni kun ikään kuin kelattaisi musiikkia nopeasti taaksepäin. Käsken asiakkaita pysäyttämään liikkeen, menen soittimen luokse ja äkkiä biisi alkaakin samasta kohdasta uudestaan. "Ehkä se oli vaan tilapäinen häiriö" ja jatkamme ykkössouduista juuri ennen haukkaria.
Ääni kuuluu taas.
Ok, tangot alas ja jätetään lämmittely kesken. Edellisenä päivänä tuttuni totesi, etteivät ne Les Millsillä välitä, jos videosta puuttuu minuutti ja nyt oli kyse ehkä 30 sekunnista. Päätin, että jos en sekoile enkä itse hämmenny, videosta tulee ihan kelpoinen.
Kyykkypainojen ohjeistus ja tangot selkään. Kyykkybiisin intro lähtee käyntiin, se syntikkafiilistely ja ehditään tehdä yksi superhidas kyykkäys.
Taas se ääni.
Tangot alas. Sekunnin sadasosan mietin vaihtoehtoja: säädänkö levyn kanssa vai menenkö hakemaan iPodin (joka tarkoittaisi sitä, ettei videota voisi lähettää). Päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja juosen nopeasti pukkariin, kun asiakaspalvelustakaan ei löydy varalevyä.
Kamera jäi pyörimään mutten viitsinyt edes yrittää keskittyä siihen, näynkö videolla vai en.

Tällä kertaa Bodypump tuntui olleen todellakin taistelua: itse treenikin oli tietysti rankka mutta kyllä piti taistella itseni kanssa, että sain pidettyä homman hanskassa enkä päästänyt v*tutusta valloilleen. Pikkuhiljaa käy nimittäin rasittamaan tuo kameran kanssa ravaaminen ja sen asetteleminen. Yritän ajatella positiivisesti ja miettiä, että sain ainakin lisää ohjauskokemusta pumpin osalta, mutta haluaisin jo vihdoin päästä lähettämään sen videon, kun olen nyt jo niin monta kertaa sitä yrittänyt kuvata ja miettinyt, mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota. Kun itselläni ei ole edes vakkari pumppia lukkarissa, niin vähän stressaa että miten saan videon kuvattua. Onneksi pomoni lupasi selvittää vaihtoehtoja, kun tänään soitin ja avauduin asiasta. En tiedä saanko uutta pumppilevyä kuitenkaan, joten miksatessa täytyy kääntyä kollegoiden puoleen.

Tänään on ollut koko päivän fiilis, että olisi pakko päästä purkamaan turhautumista treeniin, mutta täällä toimistolla istun (ja kirjoitan tätä koska oma tietokone tippui aamulla lattialle ja hajosi - JES!) edelleen. Onneksi illalla on tiedossa kesäteatteria, joten vaikken ehtisikään treenaamaan niin ainakin joku rentoutus on tiedossa. Huomenna on edessä Midnight Run, jota myös odotan innolla - viime vuonna tapahtumassa oli ainakin hyvä meininki!

Minulla on punttifiilis!

Kävin eilen pitkästä aikaa YKSIN salilla ja kyllä teki hyvää.
Vaikka tykkään käydä R:n kanssa yhdessä puntilla ja vaikka molemmat tehdään siellä lähes aina ihan omia juttujamme, niin yksin vääntämisessä on silti ihan erilainen fiilis. Tuntuu että keskittyminen tekemiseen on silloin ainakin 110% kun ei tarvitse koko ajan olla iskemässä silmää jollekin ;) No ei. You know what I mean.
Huippufiilikseen varmasti vaikutti myös se, että kerrankin kuuntelin omaa kroppaa ja päätä: olin sunnuntaista asti suunnitellut lähteväni lenkille lauantaista Midnight Runia ajatellen, mutta kotiin päästyäni juokseminen ei kiinnostanut yhtään. Salille lähteminen suorastaan kutkutti. Kävin koiran kanssa pohtimiskävelyllä ja yritin pakottaa itseni ajattelemaan, että kyllä se lenkki varmaan on ihan kivaa kuitenkin, muttei silti kiinnostanut yhtään. Niinpä päätin kerrankin tehdä mitä huvittaa ja hyppäsin pyörän selkään ja polkaisin salille. Ja oli muuten hyvä päätös!
Olen nyt kesän aikana treenannut salilla oikeastaan vaan pumppia. Meidän lähipuntilla on vähän ahdasta eikä pumppitankoja löydy mutta onneksi sentään tankoja niin, että liikkeet pystyy tekemään suurinpiirtein oikein. Nyt yhteen nurkkaan on ilmestynyt myös steppilauta, joten dipitkin onnistuu tekemään niinkuin pumpissa pitää. Ja aijai sitä ihanaa poltetta kun tekee askelkyykyt 20 kilon tangolla!Vedin eilen koko ohjelman läpi tosi nopeella temmolla ja kyllä jalat tutisi ihan kivasti kun lähdin polkemaan kotiin. Tätä lisää!

Illalla pääsin minäkin osaksi sitä muutaman (kymmenen?) tuhannen suomalaisen joukkoa, joka sai nauttia Lady Gagan showsta. Liput maksoivat hunajaa mutta meininki oli kyllä jokaisen sentin arvoinen! Gaga on esiintyjänä ihan omaa luokkaansa ja propsit kyllä lähtee siitä, miten nainen antoi itsestään kaiken siellä lavalla. En voi sanoa fanittavani Gagaa, mutta kyllä noita hittibiisejä on jumppaohjelmiini eksynyt aina silloin tällöin (niin kuin myös tulevassa body-ohjelmassa) ja kaikessa outoudessaan leidi G on hyvä artisti ja lahjakas laulaja. Ainakin hän tuntuu tietävän, mistä kolosta sitä kultaa saa kaivettua! Fanikaupasta lähti matkaan treenipyyhe (liekö ehkä kuitenkaan siihen tarkoitukseen suunniteltu) ja siihen käyttämäni rahakin menee Lady Gagan hyväntekeväisyysjärjestöön. 

Eikö muuten näytäkin siltä, että tässä olisi yhdistetty kaksi eri kuvaa?!

Keikan takia nukkumaanmeno venyi yhteen asti ja oli melkoinen horror-herätys 7.15 ja päivän ohjelmana kuusituntinen syyskokous. Onneksi päivä oli aika vapaamuotoinen, käytiin läpi seurakunnan viestintästrategiaa pienryhmätyöskentelynä. Iltapäivän päätteeksi jaettiin kunniamerkit niille, jotka olivat olleet töissä 30, 20 ja 10 vuotta. Oli vähän hullua katsella, kun kymppimerkin pokkasivat monet sellaiset työntekijät, jotka ovat aloittaneet niihin aikoihin kun itse kävin riparin. Taitaa siitä olla siis jo vähän aikaa ;) 

Huomenna odottaa lisenssivideonkuvausyritys numero kolme. Tällä hetkellä todella toivon, että taikauskosta on jotain hyötyä ja kolmas kerta toden sanoo. 83-ohjelman jatkokoulutus on ensi viikolla joten pikkuhiljaa pitäisi saada video onnistumaan, että voin vielä lähettää vanhalla ohjelmalla kuvatun. Wish me luck!:)

Helsinki City Triathlon.

Yhtäkkiä onkin triathlon takana.

Myönnän, että lähdettiin eilen Helsinki City Triathloniin vähän takki auki. Tuntuu, ettei ole oikein ollut edes aikaa ajatella koko tapahtumaa, vastahan me palattiin Suomeen ja töitäkin on riittänyt tällä viikolla. R:lle ehdittiin hankkia lainapyöräkin vasta tiistaina ja kypärä haettiin lauantaina matkalla tapahtumaan. Vielä kun loppuviikko meni pumppaillessa niin valmistautumisesta triathloniin ei kyllä voida puhua. Olipahan ainakin iltapäivä yllätyksiä täynnä!

Kun oltiin taluttamassa pyöriä parkkiin törmättiin pariin ystävääni, jotka olivat olleet aamupäivän lähdössä. Olin ajatellut, että kyllä me varmasti selvitään puoleentoista tuntiin koko homma (uintia siis 300 metriä, pyöräilyä 10 kilometriä ja juoksua kolme kilometriä), kun kaverit kertoivat päässeensä alle tuntiin. Mitään tavoiteaikaahan meillä EI pitänyt olla, mutta pieni kilpailuvietti heräsi kuitenkin: pakko saada ainakin yhtä hyvä aika kuin kavereillani. Jännitys alkoi pikkuhiljaa tuntua vatsassa kun mentiin katselemaan muita lähtöjä eikä sitä helpottanut yhtään se, että oma lähtömme myöhästyi puoli tuntia. Puoli tuntia lisää aikaa panikoida!

Yritin olla etukäteen kauhistelematta uintiosuutta. 300 metriä on ihmiselle lyhyt matka mutta minulle todella pitkä. En ole ikinä ollut mikään uimari ja oikeastaan opin uimaankin vasta 16-17-vuotiaana eikä tekniikkani ole sen jälkeen juurikaan kehittynyt. Luotan sammakko-tyyliin ja silloin muutaman sadan metrin matkakin tuntuu kilometreiltä. Uiminen oli kuin olikin todella rankkaa, mutta olen ylpeä siitä, että suoriuduttiin siitä alle kymmeneen minuuttiin. R olisi varmaan polskutellut nopeamminkin mutta kun sovittiin että mennään yhtä matkaa, niin sitten kelluttiinkin siellä yhdessä.

Vaihto uinnista pyöräilyyn tuntui kestävän ikuisuuden. Oli yllätävän vaikeaa saada vaatteita uikkarin päälle ja luovutin suosiolla paidan kanssa. Pyörä piti taluttaa altaalta noin sadan metrin matka ja me huipputriathlonisteina tietenkin juostiin koko matka. Pyörällä poljettiin viiden kilometrin reitti kahteen kertaan. Vaikka pyöräni onkin ihan hyvä muuten, mutta tässä kisassa olisi kaivannut enemmän (toimivia) vaihteita. Alamäissä ei oikein pystynyt polkemaan kun alkoi polkemaan tyhjää :D Yllättävän rankkoja mäkiä olivat keksineet reitin varrelle, jossa jalat pääsivät kyllä koetukselle.

Uinnin jälkeen oli vuorossa juoksu. Olin koko ajan luottanut, että juoksussa pystytään sitten kirimään se, missä aikaisemmin ollaan jääty jälkeen. Eipä ole ikinä tuntuneet jalat niin pökkelöiltä kuin tuon pyöräilyetapin jälkeen! Tuntui samalta kuin unessa yrittäessään juosta: jalat ei meinaa liikkua yhtään. Olin ihan varma, että ei ehditä alle tuntiin, kun juoksuvauhti tuntui ihan älyttömän hitaalta. Jotenkin ihmeen kaupalla juostiin kolme kilometriä 16 minuuttiin ja lopullinen aika oli 56.03. Jee! Hauskaa oli myös se, että kun päästiin maaliin ja eräs toimitsijoista tuli ottamaan ajanottochipiä jalastani, hän yllättäen huudahti: "Onnea!Ja mä muuten käyn sun jumpassa!" :)

Helsinki City Triathlon oli ehdottomasti parhaiten järjestetty urheilutapahtuma, jossa olen ollut. Etukäteen jännitti esimerkiksi se, miten kaikkien tavaroiden kanssa käy, miten vaihdot sujuvat, onko pyöräily turvallista...Kaikki meni ihan loistavasti! Tavaroiden kanssa ei tarvinnut säätää yhtään ja toimitsijat osasivat asiansa todella hyvin. Koska lähdöt oli porrastettu sopivin välein ja sopivan kokoisiin ryhmiin, ryysistä ei tullut missään vaiheessa ja oli kiva tehdä omaa suoritusta, kun ei tarvinnut väistellä ketään. Etenkin toimitsijoille annan kiitosta, kaikki olivat tosi iloisia ja kannustivat reitin varrella. Kokonaisuudessaan tapahtumasta jäi hurjan hyvä fiilis ja paikan päällä oli koko ajan tosi hyvä tunnelma! Ensi vuonna olen ehdottomasti mukana! :)

Aikuisten työ.

Tiistaina koitti paluu arkeen.
Vaikka lomaa (ja leirivapaita) ei ollut kertynyt kuin kaksi viikkoa, onnistuin kyllä saamaan ihan täydellisen irtioton töistä. Pari ensimmäistä lomapäivää työasiat pyörivät vähän mielessä, mutta koska olin tehnyt kaikki asiat mahdollisimman valmiiksi ennen lomaa, pystyin nauttimaan vapaapäivistä (ja vaelluksesta) ihan täysillä.
Juuri nuo valmistelut ennen lomalle lähtöä tekivät tästä kesälomasta ihan erilaisen kuin ennen. Kaupan kassalta vain lähti kesälaitumille ilman sen kummempia järjestelyjä. Nyt piti varmistaa, että kaikki tarvittavat kerhomainokset oli tulostettu, olin ottanut kouluihin yhteyttä ja niin edelleen. Lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni laitoin sähköpostiin ja puhelinvastaajaan (tosin vastaajaakaan en ole aikaisemmin omistanut) poissaoloviestin! :D
Valmisteluista huolimatta töitä on tällä viikolla riittänyt. Päätimme myös kesän alussa työkaverini kanssa järjestää nyt tulevana sunnuntaina perheiden liikuntapäivän, joka on myös työllistänyt ensimmäisenä työviikkona. Onneksi kerhotoiminta alkaa vasta viikon päästä ja ensi viikko on vielä aikaa tehdä järjestelyjä ja orientoitua taas siihen, että töitä saa tehdä aamusta iltaan. Vaikka tuntuu vähän hurjalta, että pian taas menee kaikki illat töissä, ajattelen, että sijaisuuteni loppuu kuitenkin lokakuun lopussa eikä kiirettä kestä sen pidempään. Muut työkaverini aloittavat kerhonsa vasta myöhemmin, heillä kun kerhokausi kestää sitten koko vuoden. Pääsin myös mukaan toteuttamaan viidesluokkalaisten ryhmäytystuntia, siitä olen ihan erityisen innoissani!

Ensimmäistä kertaa elämässäni on myös tilanne, kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 31.10. jälkeen kalenterissani on jumppia lukuunottamatta ihan tyhjää. Olen lähettänyt avoimia hakemuksia tosi moneen paikkaan, mutta missään ei ole ollut papin paikkaa auki. Kahteen Helsingin seurakuntaan oli nuorisopapin sijaisuus auki (ja niihin myös hain), mutta en tullut valituksi haastatteluun. Toissapäivänä laitoin paperit Järvenpäähän, jossa sijaisuus alkaisi joulukuussa. Työalana olisi aikuistyö ja se kuulostaa kyllä kiinnostavalta! Olisi mielenkiintoista päästä suunnittelemaan aikuisten ja etenkin nuorten aikuisten toimintaa. Muutenkin itseni kannalta olisi ihan loistavaa päästä töihin joulukuussa, koska silloin ei tulisi niin kiire suorittaa sitä viimeistä (kyllä!) tenttiä. Peukut pystyyn siis!

Sitten jumppa-asiaa.
Torstaina oli lisenssivideonkuvausyritys numero 2. R oli mukana kameramiehenä ja odotukset olivat korkealla, kun keskustan salissa on paremmat paikat, johon kameran voi laittaa. Kävin keskiviikkona salilla treenaamassa vielä ohjelman läpi, joka ei sitten kuitenkaan ollut hyvä idea. Kaikki lihakset olivat ihan jumisssa! En muutenkaan pysty laittamaan omia maksimipainoja ohjatessa, mutta nyt oli pakko tiputtaa huomattavasti pienempiin painoihin. Varsinkin kyykyt ja askelkyykyt tuottivat ihan hirveää tuskaa. Askelkyykyissä jouduin sitten vähän lintsaamaan ja "säätämään äänenvoimakkuutta" kun tekniikka alkoi pettää ihan täysin. Punnerruksia en myöskään pystynyt tekemään suorilta jaloilta, kun kädet oli niin kipeät. Argh! Näköjään melkein kuukauden tauko treenissä ei tee pelkkää hyvää. Tai ei ainakaan ehkä pitäisi aloittaa uudestaan niin kovaa, kun heti sunnuntaina menin pitämään kahta jumppaa. Ehkä se tästä. Kroppa on vielä aika pökkelö, mutta ehkä tämän päivän triathlon avaa paikkoja ;)
Ensi viikolla siis jälleen uusi yritys videon kuvaamisessa. Kyllä tuosta videosta näkee kaiken tarpeellisen, mutta en ole itse siihen tyytyväinen. En halua saada palautetta asioista, jotka tiedän jo etukäteen, että olisi pitänyt tehdä toisin. Keskustan jumpparit pääsevät siis taas osallistumaan elokuvan tekoon! ;)

Sunnuntaiksi Santiagoon.

Hyvin aikaisin maanantaiaamuna 6.8. lensimme Frankfurtin kautta Madridiin, josta matkustimme yöjunalla Sarriaan, pyhiinvaelluksemme aloituskaupunkiin.

Täytyy kyllä sanoa, että monet asiat olisi ehkä kannattanut tehdä toisin. Suurin osa asioista kuitenkin meni paremmin kuin hyvin. Emme vain olleet osanneet ajatella, että kaikki espanjalaiset viettävät kesälomaansa elokuussa ja kyllä - ainakin 88% hispanjoista oli päättänyt myös lähteä pyhiinvaellukselle kohti Santiago de Compostelaa. Monissa matkamuistomyymälöissä myytiinkin t-paitoja varustettuna tekstillä "You´ll never walk alone" ja se todellakin piti paikkansa. Välillä kuljettiin ylämäkeen melkeinpä jonossa.

Sarria oli seitsemältä aamulla pimeä pikkukaupunki ja aluksi melkein jännitti, miten löydämme oikealle reitille. Kaikissa lukemissamme kirjoissa oli kuitenkin vakuuteltu, ettei reitiltä voinut eksyä. Juna-aseman kulman takaa löytyikin pieni kahvila, jossa kymmenkunta muuta pyhiinvaeltajaa nautti aamiaista. Niinpä mekin tilasimme maitokahvit ja seurasimme muiden reppuselkien jalanjälkiä.

Ensimmäisenä päivänä meidän oli tarkoitus kävellä vain 15 kilometriä. Puolen päivän jälkeen päätimme alkaa kysellä albergueista eli pyhiinvaeltajille tarkoitetuista majataloista yösijaa - turhaan. Kävi ilmi että suurin osa muista pyhiinvaeltajista oli varannut yösijansa ennakkoon ja oikeastaan kaikki yksityiset albergueista olivat täynnä. Kävelimme siis Portomariniin asti ja päivämatkaksi tuli loppujen lopuksi reilut 20 kilometriä. Portomarinissa kiersimme myös albergueita muttei missään ollut tilaa. Onneksemme saimme kuitenkin muutamalla kympillä oman huoneen hostellista, joka taisi olla koko kylän viimeinen vapaa huone.

Parin tunnin päiväunien jälkeen päätimme lähteä etsimään ruokaa. Huomasimme erään rakennuksen edessä pitkän jonon ihmisiä, joista osa puhui puhelimessa. Myöhemmin kävimme katsomassa mitä rakennuksessa oikein tapahtuu: sisältä löytyi liikuntasali, jonka lattia oli täynnä makuupatjoja. En tiedä mahtuivatko kaikki halukkaat edes sinne vai tyytyväitkö jotkut soittamaan taksin ja siirtymään seuraavaan paikkaan nukkumaan. Tästä hieman huolestuneena pohdimme, pitäisikö meidän alkaa soitella seuraavaan kylään ja yrittää varata majapaikkaa. Parin puhelun ja muutaman "completa"-tokaisun jälkeen päätimme jättää asian Herran haltuun ja luottaa siihen, että nukkumapaikka löytyisi jostakin.

Portomarinista lähdimme uuden karttamme kanssa kohti Palas de Reitä. Kartan avulla pystyimme vähän hahmottamaan sitä, kuinka pitkiä matkoja kylien välissä olisi ja milloin olisi syytä alkaa kysellä yöpymismahdollisuuksia, jottemme joutuisi kävellä ylimääräisiä kilometrejä. Päätimme kuitenkin suunnata suoraan Palas de Reihin, sillä kartan mukaan se olisi isompi kaupunki ja olisi todennäköisempää, että saisimme yösijan. Palas de Reihin päästyämme turisti-info kertoi, että lähes kaikki majapaikat olivat täynnä ja antoi listan hostelleista, joihin kannattaisi soittaa. Jälleen parin puhelun jälkeen päätimme vain lähteä kyselemään, josko jostakin meille löytyisi tilaa. Onneksemme löysimme melkein heti pienen majatalon, josta saimme oman huoneen ja vielä suihkunkin!

Jalat kärsivät päivän parinkymmenen kilometrin pikajuoksusta sen verran, että päätimme puolittaa seuraavan päivän matkan. Palas de Reistä seuraavaan kaupunkiin, Melideen oli vain 12 kilometriä ja saavuimmekin sinne jo yhdentoista aikaan aamupäivällä. Emme edes etsineet albergueita vaan kävelimme suoraan sisään ensimmäisestä ovesta, jonka yläpuolella luki hotel. Huone maksoi 40 euroa, mutta saimme sillä oman kylpyhuoneen, television ja ranskalaisen parvekkeen. Iltapäivä kuluikin sitten nyrkkipyykin parissa :)

Melidestä lähdimme kohti Arzúaa, jonne oli matkaa vähän alle 14 kilometriä. Vaikka jalat olivat edelleen aika kipeät, päätimme jatkaa samaa kävelytahtia kuin aikaisempinakin päivinä. Arzúastakin löysimme helposti ihan edullisen pensionin omalla suihkulla JA ilmastoinnilla. R:llekin huone oli mieluinen, kun sieltä löytyi televisio...


Arzúan jälkeen oli vuorossa viimeinen etappi ennen Santiagoa eli O Pedrouzo. Karttamme mukaan sen piti olla pieni kyläpahainen ja siksi päätimme lähteä vähän aikaisemmin ja kävellä nopeasti, jotteivät majapaikat loppuisi kesken. Perille päästyämme saimme todeta että Pedrouzo oli yhtä iso kuin muutkin kaupungit, olipa siellä oma kenkäkauppakin. Pensionin löysimme vähän keskustan ulkopuolelta, joka tuntui mukavalta kun edellisenä yönä olimme nukkuneet vähän huonosti ikkunan alla möykänneiden vaellustovereiden vuoksi.


Viimeiset 20 kilometriä Santiagoon tuntuivat yllättävän lyhyiltä. Saavuttaessamme kaupungin portit olo oli oikeastaan aika haikea. Vaikka kilometreihin sisältyi aika paljon tuskaa jaloissa (sin dolor no hay gloria!), olisin voinut melkein heti kävellä saman matkan uudestaan. Santiagon katedraalissa tapasimme ensimmäisen suomalaisen koko reissun aikana, Mikon, joka oli tehnyt retken Ranskan rajalta asti. Saman tien päätimme, että mekin vielä kävelemme koko lähes 800 kilometrin pyhiinvaelluksen - viimeistään kun minä täytän 30.

R:n kanssa oli ihan parasta vaeltaa. Vaikka pian ollaan oltu yhdessä kolme vuotta, niin tuntuu että juteltavaa riittää vieläkin koko ajan. Ja mikä tärkeämpää, pystytään olla myös yhdessä hiljaa. Yleensä aamun ensimmäinen tunti meni aika hiljaisesti mutta ei se haitannut. Oli hienoa katsella yhdessä, kun aurinko pikkuhiljaa nousi ja tien alkoi nähdä selvemmin.

En oikein osaa tarkemmin eritellä, mitä kaikkea pyhiinvaellus minulle merkitsi. Kävellessä ehti pohtia vaikka minkälaisia asioita ja luulen saaneeni vastauksia joihinkin mieltä askarruttaviin juttuihin. Toisaalta tuntuu myös, että mielessä heräsi uusiakin kysymyksiä, joita en aiemmin ollut osannut edes ajatella. Ehkä siksi tien päälle kaipaa uudestaan.

Lapin lumo.

Tunturi taltutettu.
Jokin erämaassa tuntui siltä, kuin olisin tullut kotiin. Jotkut asiat taas saivat ajoittain toivomaan olevansa jossain muualla. Mutta vaikka rinkka olisi kuinka painanut ja hiertänyt hartioita, tiesin, että olin löytänyt itselleni uuden rakkauden.

Voin todellakin allekirjoittaa kaikki ne puheet Lapin taiasta. Hyttysistä viis, tunturimaisema neljän kilometrin nousun jälkeen on kaiken sen arvoinen. Kaihoisana lasken syksyn vapaapäiviä vain todetakseni ettei ainakaan vähään aikaan mahdollisuutta matkustaa rinkan kanssa Pohjoiseen ole.

Onneksi edessä on reilun sadan kilometrin pyhiinvaellus pohjois-Espanjassa niin ei tule liikaa vieroitusoireita.
A dios amigos.